Päätinkin jakaa loput Q&A -kysymykset vielä kahteen osaan. Vastaan myöhemmin ravintoa ja liikuntaa koskeviin kysymyksiin, mutta halusin erottaa omaksi osioksi kehoon, kehonkuvaan ja kehonkoostumukseen liittyvät kysymykset. Hyvinvointiblogissa näistä aiheista voisi puhua useamminkin… Annan täällä vinkkejä, miten voisi treenata ja syödä paremmin, mutta kaiken pitäisi lähteä siitä, että rakastaa ja välittää itsestä -ei siitä, että yrittää tehdä itsestä paremman, jotta kelpaisi. Siksi nyt laajat vastaukset, jotka menevät vähän kysymystenkin vierestä. 🙂

Mikä on rasvaprosenttisi? Oletko mittauttanut koskaan rasvaprosenttiasi ja oletko ylipäätään seurannut sitä? Jos olet, niin oletko huomannut, mitkä asiat vaikuttaa siihen?

Olen pari kertaa elämässäni mitannut rasvaprosentin, kun siihen tuli tilaisuus. Näistä kerroista on vuosia, eikä minulla ole hajuakaan, mikä rasvaprosenttini nyt on. En edes tiedä paljonko painan. Niin kauan, kun tiedän ja näen peilistä, että olen normaalipainoinen ja voin hyvin ovat kaikki mittaustulokset minulle yhdentekeviä.

Elämässäni on ollut aika, kun castingeissa kaivettiin mittanauha vähän väliä esiin tai kun itse kävin lähes joka aamu puntarilla. En voi sietää tuollaista enää, koska kaikkien lukujen tuijottelu vie huomion pois siitä tärkeimmästä, miltä kropassa tuntuu. Urheilu ja etenkin lihaskunnon harjoittaminen ovat erinomaisia (parhaita) keinoja parantaa kehonkoostumusta, vaikka paino ei edes muuttuisi. Mutta minulle urheilullinen elämäntapa riittää tiedoksi, että kehonkoostumukseni on tarpeeksi hyvä, eikä sitä tarvitse mittauttaa. Mittailu saa stressaamaan ihan turhaa. En halua enää, että mikään mikä liittyy ulkonäköön vie multa energiaa muulta tekemiseltä. Elämässä on niin sanotusti tärkeämpiäkin asioita kuin rasvaprosenttiyksikkö sinne tai tänne… 🙂

Toki mittaamista silloin tällöin voi tehdä ihan mielenkiinnosta. Sanotaan, että tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä. Itse ajattelen vaa´asta ja kropan mittaamisesta vähän samoin. Esimerkiksi ylipainoon on tietysti tärkeä terveydellisistä syistä puuttua ja silloin mittaaminen voi olla avuksi.

On aina hyvä myös muistaa, että nuo kropan luvut vaihtelevat elämäntilanteen ja viikon mukaan jonkun verran luonnollisesti. Paino ei kerro kaikkea ja vaikka rasvaprosentti on relevantimpi mittari, niin en näe normaalipainoisen, aktiivisen ihmisen (joka ei urheile ammatikseen) tekevän tiedolla paljoakaan. Naiset pyrkivät yleisesti mielestäni nykypäivänä liian alhaiseen rasvaprosenttiin, joka voi haitata hormonitoimintaa yms.. Kannustan siis unohtamaan itsensä mittailemisen ja keskittymään fiilikseen. 🙂

Olin nuorempana kilpaurheilija ja aina lievästi alipainoinen (BMI). Ajattelin aina että olen vain luonnostaan todella hoikka ja voin erinomaisesti niin. Nyt kun olen päässyt normaalipainoon ihan vain syömällä enemmän rasvaa ja hiilareita, voin kuitenkin paljon paremmin ja en edes tajua miten silloin joskus väitin voivani todella hyvin! Olet kertonut, että olit todella hoikka malliaikoina, voitko allekirjoittaa oman kokemukseni siitä, että vointi normaalipainoisena on paljon parempi, ja missä asioissa olet huomannut eron?

Silloin kun olin alipainoinen, olin BMI:n mukaan lievästi, en merkittävästi alipainoinen. Ajasta on sen verran aikaa (eikä sitä jatkunut vuosia), joten rehellisesti sanoen en oikein muista fyysistä oloani. Enemmän muistan fyysisen olon eron ajassa kun söin huonosti vrt. kun söin terveellisesti. 🙂 Mutta silloin kun painoin vähän, se oli tulosta siitä, että tarkkailin syömisiäni ja painoani tarkemmin ja se pelkästään oli raskasta/tylsää. On ollut huomattavasti rennompaa, kun ei tarvitse miettiä syömisiään sillä lailla, saati tuntea nälkää. Joten kyllä, voin paremmin ainakin henkisesti. 🙂

Olen myös sitä mieltä, että ihmisen tulee syödä tarpeeksi (=paljon), jotta saa kaikki ravintoaineet ja ettei kroppa mene säästöliekille. Mielestäni ei ole mitään järkeä treenata ja olla sitten syömättä –lihas ei kasva, eikä kehitystä tapahdu taatusti. Olen siis huomannut, että syömällä enemmän kehityn treenissä nopeammin ja esim. hiukseni ovat paksuuntuneet, mikä kertoo ehkä ravintoaineiden paremmasta saannista.

Miten kehonkuvasi on muuttunut mallivuosien jälkeen?

Kun kropastani ei ole enää leipäni millään muotoa kiinni, on ollut vapauttavaa huomata, etten ajattele kroppaani paljoakaan. Olen oppinut arvostamaan sitä ja ymmärtämään, että jokainen vartalo on kaunis omalla tavallaan. En yritä enää mahtua johonkin kuvitteelliseen muottiin ja se on tosi kivaa.

Mallimaailma sai ainakin itseni ihan liian tietoiseksi joka millistä kropassani ja oman vartalon tuijottelu, virheiden etsiminen ja kropallaan arvonsa määrittely ei ole kovin tervettä tai järkevää… En ikinä kokenut olevani vartaloltani tarpeeksi hyvä ammattimalliksi, mutta nyt kehonkuvani on muuttunut selkeästi ystävällisemmäksi.

Ennen kun kroppani oli työvälineeni, suhtauduin siihen vähän objektiivisesti. Näin sen tietyllä tapaa ulkopuolisen silmin ja katsoin sitä aina esimerkiksi kuvissa kuin irrallisena asiana minusta. Kun kritisoin kroppaani, en ajatellut kovin lämmöllä, että hei se on osa minua ja juuri tällaisena olen minä.. Halusin vain olla hyvä ammatissani, mutta en voinutkaan kehittää ulkonäköni noin vain siihen suuntaan, kun omasta mielestäni olisi ollut parempi. Olisin ollut heti valmis muuttamaan tietyt asiat kropassani, jos olisin voinut. Nyt tuo ajatus tuntuu aika tyhmältä, jopa surulliselta. Miksi niin monilla meistä naisista menee vuosia hyväksyä oma vartalonsa?!

Malliaikoina ihannoin laihuutta. Nyt en ihannoi oikein mitään, mutta esimerkiksi omalla kodallani urheilullinen vähän naisellisempi (lue rasvapitoisempi ;)) kroppa on enemmän se mitä haluan.. Vaikka painoin malliaikoina jopa 8 kiloa vähemmän kuin nyt, niin pidän kropastani enemmän näin.

Voi mennä vähän aiheen vierestä, mutta haluan myös tuoda esille mallimaailman tuoman hyvän puolen. Voi olla ristiriitaista, mutta tietyllä tapaa mallintyö silti sai minut sinuiksi itseni kanssa, koska totuin vartalooni. Varsinkin pidempään töitä tehneenä tulin jotenkin vapaammaksi. En osaa sitä paremminkaan selittää, mutta sellainen tarpeeton häpeily lähti kokonaan. Mallintyössä pitää olla todella vähissä vaatteissa katseiden alla (esim. näytöksissä vaihdetaan kiireessä vaatteita välittämättä, vaikka samassa huoneessa olisi muiden mallien ja puettajien lisäksi myös miesmalleja tai monesti kuvauksissa tiimi, meikkaajat ja stailistit näkevät mallin ilkosillaan jne.), mutta noissa tilanteissa tuntuu, ettei kukaan edes huomaa, ettei päällä olekaan vaatteita. Ennen tuota en pystynyt menemään ystävieni kanssa edes saunaan.  😉

Muotialalla alastomuuteen suhtaudutaan siis hyvin normaalisti, mutkattomasti, hyväksyvästi. Kaikkeen tottuu. Onhan ihmisvartalo hyvin esteettinen, joten ei ihmekään, että siitä halutaan tehdä taidetta. Joskus kun asiaa ei suurennella tai tehdä siitä tabua, kaikki mystisyys häviää. Asia on näin, näin meidät on luotu ja se on kaunista. Niin ajattelen nyt. 🙂

Tuleeko sinulle morkkis, jos jonakin päivänä syöt enemmän kun normaalisti ja vaikkapa jotakin sellaista mitä et edes normi ruokavaliossasi syö?

Liitän tämän kysymyksen vielä tähän postaukseen, koska koen että morkkis liityy lihomisen pelkoon tai terveellisyyden kontrollointiin. Ja sitä kautta päästään kehonkuunteluun ja tasapainoon. 🙂

Vatsaus on nimittäin, että ei tule morkkista. Joskus aikoinaan on kyllä tullut ja olen herkkupäivien jälkeen vetänyt jonkun mehupaastopäivän.. Mutta tuosta on aikaa. Tiedän, että syömiseni ovat sen verran tasapainossa nykyään, ettei syyllisyyttä tule oikein mistään. En muista tilannetta, kun minulla olisi viimeksi ollut syömisestä morkkis ja se ei johdu siitä, etten olisi poikennut normaalista ruokavaliostani. Se johtuu vain siitä, että ruokavalioni on joustava ja en pelkää ruokaa tai sitä, mitä se keholleni tai mielelleni tekee.

Jos ja kun syön jonain päivänä esim. 10 ruokalajin illallisen ja juon viinit päälle, niin kroppani on vielä seuraavanakin päivänä usein niin kylläinen, että syön automaattisesti silloin kevyemmin. Kun kuuntelen kroppaa ja annan sille, mitä se milloinkin kaipaa, niin ei ole syytä morkkikseen. Jos mun tekee tosi paljon mieli kakkua tai viittä ruisleipäpalaa, niin syön. Ajattelen, että tarvin sitä nyt ja nautin joka suupalasta. Olen oppinut herkuttelemaan kohtuudella. En enää mätä koskaan mitään tai syö itseäni ähkyyn. Jos pitää itseään nälässä, voi tulla holtittomia ahmimiskohtauksia, jolloin tekee mieli syödä kaikki kaapit tyhjäksi. Mutta itse syön joka päivä tarpeeksi ja hyviä ruokia, jotka tyydyttävät makuhermoni, joten minulla ole mitään tarvetta pitää erillisiä ”vapaasyöntipäiviä” tms.. Koen syöväni aina vapaasti ja koska mikään ei ole kiellettyä, ei morkkista tule.

Joskus saatan sellaista huvittunutta ”morkkista” tuntea, jos olen syönyt esim. jäätelöä. Tiedän, että mahani ei sitä kestä, mutta joskus tietoisesti päätän, että ”no ihan sama haluan nauttia hetkestä” ja sitten kuitenkin muutaman tunnin päästä mietin, että no kannattiko taas. Mutta morkkis johtuu tuolloin siitä, etten jaksaisi vatsakramppeja – ei siitä, että mielestä olisi ollut väärin herkutella.

Oikeastaan uskon, että morkkis ihmisillä ei tule monesti edes syödyistä asioista, vaan siitä, jos on herkutellut tunteisiinsa. Eli jos herkuttelee nauttimatta, vain tavan tai ahdistuksen/stressin/surun/tylsyyden vuoksi?! Koska mitä pahaa on siinä, jos syö jotain herkkuja ja rakastaa sitä yli kaiken joka suupalalla? Sehän on niitä elämän pieniä iloja, mistä ei missään nimessä pitäisi tuntea ollenkaan huonoa omaatuntoa. Itse olen ajatellut jo pitkään, että kun herkuttelen, herkuttelen parhaalla mahdollisella tavalla ja keskityn herkutteluun todella. Toimii. 🙂

Jos aihe kiinnostaa, lue myös vanhempi postaukseni: Terveellisen elämän suorittaminen & Ortoreksia

Postauksen testikuvat on ottanut valokuvaaja Veikko Kähkönen