Anna-Maria haastoi hyvinvointibloggaajia kirjoittamaan, mitä paino meille merkitsee. Endorfiinikoukussa-blogin Elina ehti jo aiheeseen tarttua ja minäkin aloin miettiä asiaa. Kävin kesällä perus terveystarkastuksessa mittaamassa verenkuvani, raudan ja D-vitamiinin pitoisuudet yms… ja lääkäri kysyi, paljonko painan. Tajusin, että en tiennyt yhtään. Se voi olla mitä tahansa 58-69kg välillä. Luulisin. En ole käynyt puntarilla sen jälkeen, kun muutimme Englannista keväällä 2016. Yli kolmeen vuoteen. Enkä ole edes ajattelut painoani. Suoraan sanoen ei voisi vähempää kiinnostaa. Vai pelkäänkö vain nousta uudestaan puntarille…?

Miten tässä näin kävi? Miten, minä luovuin puntarista? Minä, joka kävin puntarilla joka päivä, välillä useammankin kerran. Minä, joka tavoitteli aina jotain 56-57kg painoa ja piirsin vihkoihin janaa, jossa oli nykyinen painoni ja toisessa päässä tuo tavoitepaino. Minä, joka kerran saavutti 54kg painon ja oli tyytyväisempi vartaloonsa kuin kertaakaan aiemmin. Joka painoi 65kg ja tunsi itsensä valtavaksi.

En suunnitellut lopettavani puntarilla käyntiä, mutta kun muutimme Englannista Italiaan ja siitä myöhemmin Belgradiin, emme koskaan hankkineet puntaria. Emme ehtineet, koska koko ajan olimme menossa eri puolilla maailmaa. En vain ole ollut paikoissa, joissa olisi ollut puntari, jolle nousta. Kerran vähän myöhemmin katsoin puntaria Italiassa elektroniikkakaupassa ja harkitsin jo ostamista. Mutta sitten mietin, että miksi ostaisin? En nähnyt yhtään syytä. En hankkinut siis puntaria myöskään Helsingin asuntooni.

Nyt tätä kirjoittaessa mietin, että ehkä pelkäänkin sitä, mitä lukema näyttää ja on helpompi olla tietämättä?! Mitä jos se onkin vaikka 70kg? Enemmän kuin olisin ajatellut, enemmän kuin olen koskaan painanut? Mutta ei, tuskin sekään muuttaisi mitään, koska olen tyytyväinen näin ja sekin olisi terveellisissä lukemissa.

Pelkäsin aina, että jos en kontrolloisi painoni mittareiden avulla (huom. puntarin lisäksi käytin mittanauhaa), paisuisin kuin pullataikina huomaamattani. Olinhan jo kerran kerryttänyt painoa selvästi tajuamatta itse asiaa. Kun aloitin mallin työt 15-vuotiaana, lopetin samoihin aikoihin voimistelun ja ilmeisesti tämä alkoi näkyä pian painon kertymisenä. Minulle tuli silloin täysin yllätyksenä, kun toimistolta sanottiin, että minun pitää laihduttaa tai en voikaan lähteä kesäksi Milanoon. Sitä ennen en ollut koskaan miettinyt painoani. Tai jokin hatara muistikuva on siitä, kun kavereiden kanssa ala-asteella vertailtiin painoja ja minua hävetti, että painoin eniten ja huijasin luvun pienemmäksi. Tähän aikaan en tajunnut, että no hitsi on vähän eri asia, että on 176cm pitkä kuin vaikka 165cm. Painoja ei pitäisi koskaan vertailla.

Seuraavat 10 vuotta menivätkin painon tarkkailussa ja se vei valtavasti energiaa. Hyvinvoinnista kiinnostuttuani tiesin kyllä, että paino ei todellakaan kerro kaikkea kehon koostumuksesta ja muodosta. Lihas painaa. Mutta jotenkin en silti sisäistänyt asiaa – treenasin enemmän kuin koskaan salilla ja koska painoni oli isompi kuin aktiivisimpina malliaikoina, luulin olevani todella iso. Pyrin laihduttamaan, vaikka ylimääräistä rasvaa ei kehossani kyllä kovin paljoa edes ollut. Nyt kun katson noita kuvia, mietin, että olin vain lihaksikkaampi.

Ehkä kehonkuvani ja tavoitteeni olivat ihan vinksallaan ja ristiriitaisiakin. Halusin näyttää samaan aikaan sirolta, mutta treenata isoja painoja salilla ja halusin näyttää naiselliselta, mutta saada mahdollisimman alhaisen rasvaprosentin. jne. En koskaan oikein ollut tyytyväinen mihinkään.

On hassua, miten selvästi näen yhä puntarin lukemat silmissäni. Sen kuinka heti herättyäni ennen juomista menin puntarille alushousuissa, ja toivoin, ettei mittari näytä suurempaa kuin edellispäivänä. Ei ehkä se positiivisin tapa aloittaa päivä.

Luulin painon kontrolloinnin ja tarkkailun oikeasti auttavan, motivoivan ja innostavan. Mutta tosiasiassa päinvastoin. Se ahdisti. Paino vaihtelee joka tapauksessa melko selvästikin, lentomatkojen, kuukautisten, edellisten aterioiden seurauksena… Kun huomasin, että nesteitä on kertynyt liikaa, yritin päästä niistä eroon nopeasti syömällä sinä päivänä vain vihersmoothieta tms. Toisaalta taas toisin päin, silloin kun laskin esim. kaloreita saatoin lisätä syömisiäni vain siksi, että sain syödä vielä lisää, vaikka ruokaa ei enää tehnyt mieli eikä ollut nälkä. Sen sijaan, että olisin kuunnellut kehoani, perustin valintani ulkoisiin mittareihin.

En sano, ettei tämä olisi koskaan järkevää. Joissain tapauksissa varmasti kyllä, varsinkin jos on ihan pihalla omista elintavoista tai on oikeasti joku järkevä tavoite esim. painonpudotukselle. Jos on kuitenkin normaalipainoinen terveellisesti syövä henkilö, sanoisin, että kannattaa unohtaa puntarit. Viedä ne kellariin pölyttymään. 🙂

Elämästä on tullut rennompaa ja vapautuneempaa, kun en enää mieti painoni. En enää koskaan ahdistu sosiaalisista tilanteista tai juhlista, vaan nautin tarjoilusta. Elämäni on niin vaihtelevaa jatkuvien maisemanvaihdosten takia, että oli ehkä välttämättömyyskin luopua liiasta kontrollista, koska rutiineja on mahdotonta ylläpitää. Vaikka ulkoisesti olenkin joskus ollut paremmassa kunnossa, en vaihtaisi nykyisyyttä silti siihen. Olen paljon enemmän sinut vartaloni kanssa, osaan nauttia siitä ja rakastaa sitä. En yritä enää muuttaa sitä jatkuvasti, vaan voin todeta, että näin on hyvä.

Uskon, että ikä ja jooga harrastuksena sekä elämäntapana on vaikuttanut eniten lempeämpään suhtautumiseen, mutta myös tuo, etten enää mittaa kehoani. Olen päässyt takaisin tilaan, joka oli ennen mallinurani alkua. Siihen, että vartaloni ei ole enää viikottain ajatuksissani -saati päivittäin tai tunneittain. Mietin sitä omalla mittapuullani hyvin harvoin ja vielä harvemmin sitä, mitä muut siitä ajattelevat. Nyt kun tätä ajattelen, olen melko ylpeä itsestäni jopa, miten iso ero vuosien varrella on tapahtunut.

Minusta on varsin helppo pitää paino kurissa nykyään. Syön herkkujakin enemmän, kuin esim. 3 vuotta sitten, mutta myös paljon terveellisiä asioita. Edelleen pyrin syömään mahdollisimman puhtaasti prosessoimatonta ruokaa. Pääosin. Se on tapa – niin yksinkertaista se on. Kun syö ja liikkuu niin, että keholla ja mielellä on molemmilla hyvä, ei painonhallinta ole rakettitiedettä. (Enemmän haastetta ja petrattavaa on ollut energiatasojen kuin painon kanssa… Huomaan, että kiireessä ateriavälini pitkittyvät, mutta silloin kun mietin syömisiäni paljon, en koskaan unohtanut syödä.)

Painon luonnollisesta vaihtelusta on sanottava vielä se, että olen melko varma, että painoni on vaihdellut useampia kiloja tässä kolmen vuoden aikana elämäntilanteen mukaan. Minusta se on normaalia ja täysin ok. Kun en ole ollut siitä liian tietoinen, en ole ajatellut asiaa, eikä tuo ole aiheuttanut tarpeetonta negatiivista ajattelua.

Tällaisia ajatuksia tänään painosta? Pystyttekö te samaistumaan johonkin vai onko teille puntari ehdottomasti hyvä juttu? 🙂

Huomenna tulossa toivepostaus nykyisestä ruokavaliostani ja roppakaupalla kuvia viime aikojen ateroista. (Piti kuvittaa tämä postaus näillä, mutta siirsinkin omaksi postauksesi). 🙂 <3