Kävin kuukausi sitten Seinäjoella läpi vanhoja papereitani ja vihkojani. Löysin pahvilaatikon täynnä muistikirjoja, joihin olin pitänyt ruokapäiväkirjaa. Tajusin, että olen elämässäni pitänyt useita satoja sivuja ruokapäiväkirjaa. Pisteytin myös usein päiväni sivun loppuun sen mukaan, kuinka hyvin olin suoriutunut. Arvotin itseni ja päiväni siis sen mukaan, kuinka vähäkalorisesti ja myöhemmin terveellisesti elin. Nyt kun selailin noita vihkoja useamman vuoden myöhemmin, tulin vähän surulliseksi. Luulin silloin, että oli täysin normaalia, terveellistä ja järkevää tarkkailla syömisiään. Soimata kehoaan ja piiskata sitä itsekurilla kohti jotain ”ihannetta” tai ”normaalia”. Kai pelkäsin, että muuten menetän hallinnan. Mieleenikään ei tuolloin tullut, että meillä jokaisella on erilaiset, uniikit vartalot, ja että olisin ollut kiitollinen siitä, millainen juuri omani on.

En ole pitänyt ruokapäiväkirjaa nyt kahteen vuoteen yhtään päivää. Satunnaisesti tehtynä ruokapäiväkirja on mielestäni tosi fiksu tapa hahmottaa päivän energiansaantia, ateriaväliä ja syömistottumuksia. Mutta minulla syömisen kontrollointi ja kirjaaminen meni kyllä aavistuksen yli. Noista vihoista löysin paljon muutakin kuin ruokapäiväkirjaa. Olin aika shokissa, kun nyt luin, miten vuosia ajattelin. Melkein olin unohtanut…

Vihoista löytyi sivuja, joihin olin piirtänyt janan: toisessa päässä nykyinen painoni, toisessa tavoitepainoni. Joka muuten aina oli about 54kg (olen 176cm, ja ruumiinrakenteeni oli enemmän atleettinen kuin luonnostaan siro). Olin kerran painanut tuon 54kg verran yhden mallimatkan jälkeen ja siihen pyrin aina takaisin, koskaan pääsemättä. Asetin itselleni epärealistisen tavoitteen, ja koska en päässyt tuohon lukemaan, en koskaan ollut tyytyväinen. Lisäksi mittasin mittanauhalla vyötärön, lantion ja reiden ympärystä. Mallimaailmassahan mitoilla oli enemmän väliä kuin painolla. En myöskään koskaan päässyt mielestäni tarpeeksi kapeaan vyötäröön, en sellaisiin lukemiin, mitä ihailemillani malleilla oli. Tämän seurauksena, näin itseni aina jotenkin huonona – liian isona.

Mihin sitten tämä otsikko viittaa… Siihen, että olin leikellyt lehdistä ”thinspiration” kuvia. Samalle sivulle olin laittanut oman mallikuvani jostain Stockan katalogista ja kirjoittanut viereen: ”EN HALUA NÄYTTÄÄ TÄLTÄ!!!”– vaan tältä ja nuoli meni tähän nyt mielestäni sairaalloisen laihan näköiseen huippumalliin. Muistan, että katsoin kuviani aina sillä silmällä, että näytänpä isolta, hartiani ovat liian leveät jne… Nyt kun katsoin samaa kuvaa näin terveen ja kivan näköisen tytön. Mietin, miten olen voinut kirjoittaa itselleni noin kamalasti?! Omia lapsuus- ja nuoruuskuvia on helpompi katsoa myötätuntoisesti ja lempeästi. Nykyään kuitenkin muistan, että minussa asuu yhä tuo sama tyyppi vielä – olen tuo sama tyyppi.

Tiedän, että en todellakaan ole ainut jolla on tällaisia muistoja teiniajoilta tai myöhemmin. Yhdellä ulkomaalaisella mallilla oli samanlainen vihko, hän näytti sitä minulle Istanbulissa. Hän kirjasi sinne syömisten lisäksi, kaiken liikkumisen – hän lenkkeili joka aamu aikaisin ja kertoi tähtäävänsä painon pudottamiseen. Oli helppo nähdä muut kauniina ja ihmettelinkin, miksi ihmeessä. Itsessä näki vain virheitä. Jokainen nuorena saatu kyseenalainen kommentti ulkonäöstä jäi kummittelemaan mieleeni. Se, kuinka lukuisia kertoja kuulin eri castingeissa ja tilaisuuksissa leveistä hartioistani – tai kerran jopa liian lyhyestä kaulasta. Kuinka minulle sanottiin kuvauksessa, että sinullahan ei ole rintavarustusta oikein ollenkaan ja työnnettiin toppauksia rintaliiveihin. Sen, kuinka kroppaa manipuloitiin tietokoneruudulla omien silmien edessä vastaamaan enemmän täydellisyyttä.

Vaikka Suomessa koin, että asia oli paljon armollisemmalla tasolla kuin ulkomailla, niin silti ei mallintyö hyvää tehnyt kehonkuvalleni. Se oli aluksi paljon parempi, kuin miksi se vuosien myötä muuttui. Olin herkkä muiden mielipiteille ja en osannut ottaa kehuja todesta – muistin vain ne negatiivisemmat asiat ja yleiset ihanteet, jotka vallitsivat, ja joita minussa ei ollut. Sitä voisi ajatella, että kun poseeraa lehtien kansissa se nostaisi itsetuntoa. Mutta minulla kävi päin vastoin. En silti kadu malliaikaani, päinvastoin! Mietin vain, että pitäisi olla varovainen aina, kun kommentoi ulkonäköä.

Teen jälleen aika ulkonäkökeskeistä työtä ja huomaan, miten paljon tälläkin alalla ulkonäköön satsataan aikaa ja ajatusta. Eikä se toisaalta ole ihme, koska kyllähän sitä julkisesti esillä olevia myös arvostellaan ulkoisesti, mikä on aika julmaa. Se tuo välillä paineita, mutta yritän olla välittämättä ja luottaa aina siihen, että kauneus lähtee sisältä ja muut asiat ovat ulkonäköä tärkeämpiä asioita myös tällä alalla. En enää syynää ulkonäköäni peilin edessä etsien virheitä. Haluan pyrkiä yhä enemmän myös siihen, että kommentoisin/kehuisin muissa aina jotain muuta kuin ulkonäköä. Minusta parempi olisi oppia kiinnittämään muihin asioihin huomio.

Laihuuden tavoittelusta siirryin enemmän fitness suuntaan, johon osa vanhoista blogiteksteistäkin ajoittuu. Tavoittelin mahdollisimman kiinteää ja hyväkuntoista kroppaa. Enää ei niinkään tarvinnut rajoittaa syömisen määrää, mutta aloinkin laskea ravintoaineita. Tuolloin voin kyllä fyysisesti tosi hyvin ja söin aidosti mielestäni terveellisesti, mutta tyytyväisyyteni itseeni oli hyvin riippuvaista siitä, miten terveellisesti olin elänyt. Olin elämäni kunnossa, mutten tiedä mihin tai kehen vertasin, kun muistan, että tavoittelin vain parempaan kuntoon. Kiitos joogan, ja ehkä iän myötä tulevan tietyn armollisuuden, olen oppinut näkemään itseni hyvänä ja kauniina juuri näin. Rakastamaan itseäni vihdoin sellaisena kuin olen, riippumatta siitä, mitä olen edellisenä päivänä syönyt tai olenko urheillut vai en. Mietin vartaloni ulkonäköä ehkä sata kertaa vähemmän kuin ennen. Jälkikäteen tuntuukin käsittämättömältä, miten paljon energiaa käytin joskus kroppani murehtimiseen ja miettimiseen.

Haluan tällä kirjoituksella muistuttaa, että kehonkuva saattaa vääristyä niin, ettei se välttämättä vastaa todellista ulkomuotoa tai vointia. Ihmismieli on aika kiintoisa tapaus… Yhteiskunta, aika, ympäristömme ja kokemuksemme muokkaavat ajatteluamme ja ajatuksista tulee faktojamme, joiden mukaan elämme. Jos koemme itsemme epäviehättäväksi, kuvittelemme, että kaikki muut automaattisesti ajattelevat samoin. Siksi on tärkeää mielestäni hyväksyä ja oppia rakastamaan itseä. Minulla ei ole koskaan ollut syömishäiriötä. Olen kuitenkin vasta nyt lähivuosina tajunnut, kuinka vääristynyt käsitykseni kehostani oli ja kuinka sitä kautta suhteeni ruokaankin vääristyi. Kuinka pyrin epärealistiseen lopputulokseen ja kuinka vähän arvostin kehoani. Ja ennen kaikkea kuinka epävarmaksi käsitykseni vartalostani teki minut monissa tilanteissa.

Terveellisesti kannattaa elää koska se tuottaa hyvää oloa ja mieltä, mutta olkaa itsellenne armollisia. Pelkäsin itse pitkään, että jos lopetan kontrolloimisen, kehoni muuttuu dramaattisesti ja paisun kuin pulla taikina. Mutta oikeastaan vasta kun lopetin jatkuvan syömisten suunnittelun, opin kuuntelemaan kehoani: syömään silloin, kun on nälkä ja lopettamaan sitten, kun olen kylläinen. Ennen oli päiviä, kun söin niin paljon alle kulutuksen, että tuli päiviä, kun ahmin itseni ähkyyn. Tällaisella toiminnalla saa aineenvaihdunnan, näläntunteen ja kaiken lopulta sekaisin. On paljon parempi tehdä pieniä kestäviä askelia, kuin dieettejä, kuureja ja tehospurtteja. En tosiaan käy puntarilla, mutta veikkaan, ettei painoni ole noussut ollenkaan siitä, kun lopetin syömisteni laskemisen.

Saatoin ennen myös olla pitkiä aikoja syömättä vain siksi, etten löytänyt sopivaa evästä reissun päältä. Nyt aamulla tuli niin kiire, etten ehtinyt tehdä junaan eväitä tai käydä kaupassa hakemassa mitään terveellistä. Otin juna-asemalta juustosämpylän evääksi ja äsken söin suklaata joka tuli kahvin mukana sokerin vähentämistavoitteesta huolimatta. Joustaminen on mielestäni hyvä merkki ruokavaliossa kuten elämässä yleensäkin. Jos on vaikea joustaa omista periaatteista, säännöistä ja tavoista, kannattaa ehkä pysähtyä miettimään, miksi?

Tästä postauksesta tuli paljon pidempi kuin olin suunnitellut. Mutta halusin vain kirjoittaa tältä kantilta asiasta, kun tammikuussa moni tavoittellee painon pudotusta tms… Vaikka haluaisitkin muutosta elintapoihin, niin tiedä silti, että olet jo juuri hyvä noin! <3 🙂

Kuvat/ Janita Autio (editing by me)