…. Makoilen tässä puusta roikkuvassa ”sipulissa”, otin äsken nämä kuvat ja nyt kirjoitan tätä postausta. Mietin, että tähän aika voisi pysähtyä. Ainakin toivon sen matelevan.

Mietin, että osaisipa aina elää näin täysin hetkessä. Ajattelematta mennyttä tai tulevaa, suunnittelematta, murehtimatta, odottamatta, toivomatta. Osaisipa sitä aina nähdä sen vallitsevan hetken taian, olla hetkessä niin, ettei haluaisi minkään olevan toisin.

Mutta vaikka täydellisen onnen hetket eivät olisi pysyviä ja ikuisia, olen kiitollinen, että niitä edes on. Sekin on paljon!

Nyt kun en tiedä kauanko olemme Italiassa (lähtö ja muutto voivat tulla koska tahansa), osaan ottaa kaiken ilon irti. Näen ja aistin kaiken hyvin selkeästi. Ja rakastan kaikkea. Jopa täällä runsain mitoin eläviä hyönteisiä ja pelottavan kovia myrskytuulia. Italia, tämä talo ja paikka, tuntuu jo niin kodilta. Nyt, kun kaikki tavarammekin on täällä ja ne on aseteltu paikoilleen, tuntuu enemmän asettuneelta kuin parina aikaisempana kesänä. Tuntuu kerrankin, että ei ikävöi tai kaipaa mihinkään, vaan juuri tähän voisi jäädä. Viimeisenä kolmena matkalaukku tai Englanti vuonna, en ole rehellisesti sanottuna ehkä täysin tuntenut niin. Eikä se ole huono asia, mutta nautin tästä tunteesta nyt. 🙂

Tätä paikkaa on kyllä helppo ihastella, mutta niin olisi perhosia, kukkia, kirkonkellojen ääntä, rauhaa ja hitaita sunnuntaiaamuja poikaystävän kanssa muutenkin. Kunhan vain aina muistaisi. 😉