PAREMMAKSI VALOKUVAAJAKSI: Kouluun vai ei?
Päätin aloittaa uuden postaussarjan valokuvaamisesta. Täällä New Yorkissa olen päässyt taas valokuvaamaan kunnolla ja haastamaan itseni myös uudenlaisilla jutuilla. Valokuvaus on ollut mielessä harva se hetki ja olen jälleen todennut, miten iso palo minulla on kaikkea valokuvaamiseen liittyvää kohtaan on. Koen, että ihmisen kuvaaminen on ehdottomasti se oma juttuni, ja toivon, että tulevaisuudessa pääsen tekemään sitä paljon enemmän. Minulla on ollut myös ilo tavata täällä loistavia valokuvaajia ja puhua heidän kanssaan alasta. Olen tullut yhteen tulokseen: lähes kaikki (menestyneet!) suosikkivalokuvaajani ovat itse oppineita.
Valokuvaajia on hyvin erilaisia: on muotikuvaajia, ruokakuvaajia sekä eläin- ja luontokuvaajia, niitä jotka kuvaavat koulukuvia, passikuvia ja ylioppilaskuvaajia. On hääkuvaajia, mainoskuvaajia ja valokuvatoimittajia. On puhtaasti taiteilijoita, jotka tekevät valokuvataidetta jne… Riippuu tietysti vähän siitä mihin tähtää, mutta mielestäni valokuvaajan ei tarvitse käydä kouluja.
…Päinvastoin, joskus koulusta voi olla luovalla alalla jopa haittaa. Kun opetetaan paljon sääntöjä, juuttuvat ne ehkä liikakin takaraivoon. Säännöt ja luovuus eivät ole paras yhdistelmä. Valokuvauksen historian opiskelu voi myös aiheuttaa sitä, että alkaa verrata liikaa itseään muihin ja siihen, mitä muut tekevät. Saman ajan voisi käyttää käytännössä oman tyylin etsimiseen ja hiomiseen. Olen myös sitä mieltä, että on parempi opetella käyttämään kameraa ja muuta tekniikkaa intohimon seurauksena askel askeleelta – sitten, kun on valmis. Jos kaikki asetetaan kerralla eteen annettuna, ymmärtäminen ja oivaltaminen ei tapahdu silloin samalla tavalla.
Itse olen oppinut valokuvaamaan 91% kokeilemalla, 3% lukemalla ja tutorialeja katsomalla, 3% kysymällä muilta ja 3% mallin työn kautta. Oikeastaan 100% harjoittelemalla, harjoittelemalla ja harjoittelemalla.
Hyvällä valokuvaajalla on visio. Oma tyyli, josta pitää kiinni. Hyvä valokuvaaja tuo mielestäni kohteen esille joko mahdollisimman kauniisti tai kiinnostavasti ymmärtämällä valoa, kuvakulmia, sommittelua, hetkeä ja/tai persoonaa. Eräs kansainvälisesti menestynyt valokuvaaja totesi minulle, että studiovaloja ei tarvitse osata itse edes säätää, vaan aina voi palkata assistentin kuvauksiin, joka on valoissa parempi kuin itse. Riittää, kun valokuvaaja tietää, millaisen valon haluaa, osaa osoittaa sen ja tunnistaa, kun näkee sen.
Olen samaa mieltä – minusta valokuvauksessa on kyse tunteesta ei tekniikasta. Tunneta, silmää, omaa makua ei koulussa opeteta. Kun jostain asiasta tykkää tosi kovasti ja sitä tekee paljon, siinä tulee hyväksi. 🙂 ♥
Ensi viikolla luvassa postaus kamerakalustostani ja välineistä, mitä minulla on käytössä.
15 Comments
Ihailen aina äärimmäisen kauniita kuviasi! Tämä onkin siis postaussarja jota tulen varmasti seuraamaan mielenkiinnolla. Kahdeksan vuotta vanhan kaluston uusiminenkin olisi haaveissa joten kiva vähän kuulla millaisia välineitä siellä on käytössä 🙂
Voi, kiva kuulla! Kiitos paljon Sofia! <3
Jes! Ollaan joskus kaverin kans puhuttu just tosta, kun mä en ole käyny mitään kouluja valokuvaamiseen liittyen, joten en mene minkään sääntöjen mukaan. Ainoastaan kultainen leikkaus mulla on sisäänrakennettu ominaisuus ja siitä en luovu 🙂 Mutta sitäkään en tiennyt ennen kuin laitoin sen ristikon kamerasta päälle. Vahingossa mun silmä vaan lepää eniten asettelussa, joka jollain tavalla noudattaa kultaista leikkausta.
Luulen vision nousevan kokonaisuudessaan tärkeään rooliin ja esimerkiksi mulla on futiskuvaamiseen omat säännöt. Jos kuvaisin enemmän ihmisiä, uskon, että saisin rakennettua myös henkilökuvaukseen jotkut säännöt, mikä helpottaisi enkä ressaisi etukäteen niin paljon.
Hyvä kommentti, ja tunnistan myös itseni ajatuksistasi. Kiitos Mari, kun kommentoit! 🙂
Tosi hyvä aihe, odotan innolla! 🙂 Itsekin olen opetellut valokuvaamaan lähinnä itsekseni, ja siinä olikin haastetta kunnon Canonin järkkärin ostettuani. Mutta kannatti! Ja samaa mieltä, kun kuvaa tunteella, niin saa upeita kuvia! 🙂
Ihanaa iltaa Vilma! 🙂
Kiitos Salla ihanasta kommentista! 🙂 <3
Heips! Olen lukenut blogiasi jo pitkään, mutta olen hyvin laiska jättämään kommenttia. Haluan kuitenkin nyt kiittää sinua inspiroivasta blogista. Erityisesti pidän blogissasi siitä, että aihepiirit ja blogin ilmapiiri ovat arkisen ihania ja samaistuttavia. Tarkoitan tällä sitä, kun useat blogit ovat nykyään täynnä blogi-tilaisuuksia ja hienoja juhlia, joita minä itse en koe kovin mielenkiintoisiksi. Muutenkin sinä itse vaikutat niin upealta ihmiseltä, niin ulkoisesti kuin sisäisesti! 🙂
Mutta kysymykseen. Ikävöitkö sinä paljon perhettäsi, kun et asu heidän kanssa samassa maassa? Pelottaako sinua esimerkiksi omien vanhempien ikääntyminen, tai se jos saat omia lapsia asuessasi muualla, eikä teillä olisi lähellä mitään tukiverkostoa? Olen itse tällä hetkellä tilanteessa, että poikaystäväni takia edellä mainitut tilanteet saattavat olla lähitulevaisuudessa todennäköisiä. Minua tämä samaan aikaan pelottaa, mutta myös houkuttaa muutto ulkomaille 🙂
Kiitos Sanna!!! <3 Ihana kommentti, sait hymyn korviin! 🙂 <3
Ikävöin perhettäni paljon, välillä niin paljon, että sattuu. Joskus kun ulkomailla olo tuntu yksinäiseltä huomaan vetäytyväni jopa enemmän erakoksi ja olen vähemmän yhteydessä perheeseeni ja ystäviini. Vaikka aina skypettäminen auttaa ja auttaisi! <3 Mutta siis ymmärrän hyvin pohdintasi, koska epätietoisuus tulevaisuudesta ja siitä, missä tulee asumaan voi ahdistaa... Varsinkin juuri, jos ja kun toivottavasti saa jossain vaiheessa lapsia. Mietin. että asummeko paikassa, jossa on tukiverkkoa, harrastusmahdollisuuksia, koulutus ja terveydenhoito hyvällä tasolla jne... Muutenkin olen aina haaveillut asuvani esimerkiksi isosiskoni kanssa lähekkäin, sitten kun on lapsia, ja joskus nämä asiat mietityttävät todella.
Vanhempani ovat onneksi vielä sen verran nuoria ja hyväkuntoisia, etten vielä ole hirveästi miettinyt heidän ikääntymistään, mutta nyt isovanhempien enemmän. Olen ollut viimeiset kolme vuotta niin vähän Suomessa, että väkisinkin sitä välillä miettii, että en halua olla näin paljoa erossa rakkaimmistani. Toisaalta sitten kun perhettä ja ystäviä näkee, osaa yhteistä aikaa arvostaa ihan toisella tavalla ja oleminen on intensiivistä... ja toisaalta onneksi nykyään on helppo pitää yhteyttä. Mutta vaikka tulevaisuus välillä pelottaisikin, olen tosi onnelinen, että minulla on mahdollisuus kokea ulkomailla asuminen. Osaan arvostaa myös Suomea paremmin ja olen saanut paljon lisää itsevarmuutta ja erilaisia muistoja. Jos tilaisuus tulee, mielestäni kannattaa aina lähteä. Palata voi kyllä...mutta jos tilaisuutta ei käytä, se voi kaduttaa loppuelämän. 🙂
Kiitos, kun jaksoit vastata oikein ajatuksen kanssa 🙂 <3 Jaan monet ajatukset kanssasi mitä tuossa mainitsit. Hiukan helpottaa, kun tietää ettei yksin ole näiden ajatusten ja tuntemusten kanssa. Minä olen viimeiset 5 vuotta asunut 400km päässä perheestäni (koska opiskelut), joten en heitä kovin usein nykyisinkään näe, vaikka samassa maassa toki asummekin. Olen täällä opintojen kautta tutustunut nykyiseen poikaystävääni, joka on kotoisin aivan toiselta puolelta Suomea kuin minä. En tiedä minne tulevaisuus meidät kuljettaa, ja olen ollut asiasta kovin ahdistunut. Toisaalta on aivan mahtavaa, että kaikki mahdollisuudet ovat avoinna, mutta toisaalta se myös pelottaa.
Minun on todella hyvä olla nyt juuri tässä hetkessä, täällä missä nyt olen. En halua liikaa miettiä tulevaa, mutta silti sitä haluaa vähän miettiä ja suunnitella 😀 Kultaisen keskitien löytäminen tässäkin asiassa tuntuu olevan kovin vaikeaa 😀
Voi että, tosi mielenkiintoinen ja ajankohtainen teema minullekin! Juuri olen täällä pähkäillyt lähdenkö kehittämään persoonaani valokuvaajana koulun vai itseoppimisen kautta-tosiaan kiva nähdä ja kuulla näkökulmaa omien ajatusten rinnalle 🙂
Kiitos Tiinatuulia kun kommentoit, kiva kuulla, että valokuvaus kiinnostaa muitakin näin paljon! 🙂 <3
Tässä erilainen näkökulma tuohon valokuvauksen opiskeluun
Viime vuonna kävin 10 viikon (3 tuntia/viikko) peruskurssin läheisessä opistossa ja nyt syyskuussa aloittamani jatkokurssi kestää vuoden. Nämä kurssit ovat opettaneet minulle paljon ja herättäneet uinuvan luovisvimman. Olen tavannut toisia valokuvaukseen hurahtaneita joiden kanssa on niin mukava jutella ja vaihdella kokemuksia. Opimme tekniikkaakin mutta tämän kurssin avulla olen löytänyt oman tyylini, saanut opettajalta vinkkejä ja inspiraatiota ja ottanut kuvia joihin olen tosi tyytyväinen. Valokuvauksessa on omat sääntönsä mutta eihän niitä ole pakko seurata.
Koska teen pitkiä päiviä töissä tämä kurssi sopii minulle hyvin, en aina jaksaisi opiskella itse iltaisin eikä itsekurini ole niitä suurimpia.
Itse tiedät minkälainen oppiminen sinulle sopii, tärkein asia on että mitä enemmän kuvia ottaa sitä enempi oppii!! Kuvaa joka päivä ja muista että ne huonotkin kuvat ovat hyväksi tällä jatkuvalla opin tiellä.
Kiitos Vilma ihanasta blogista, odotan innolla seuraavaa valokuvaus postausta.
Tosi hyvä kommentti, kiitos paljon Bluebell! 🙂 Kiitos kun kirjoitit tätäkin näkökulmaa, koska varmasti toiselle sopii toinen ja ehkä omalla kirjoituksellani halusin tuoda esille, että koulu ei ole ainut vaihtoehto. Mutta juuri tuo yhteisö ja muiden kanssa aiheesta keskustelu on varmasti yksi parhaista asioista, mitä koulu voi tarjota!! Hyviä pointteja. 🙂
Tämä valokuvauspostaussarja on todella mielenkiintoinen ja toivottu! Olen itse kiinnostunut valokuvauksesta vasta hiljattain ja kuvaan toistaiseksi vain puhelimella (iphone 5s), mutta ensimmäinen oma kamera on jo tilattu! Ystävän suosituksesta päädyin Nikon D3300-kameraan osittain myös pienen budjetin vuoksi ja siksi ettei aiempaa kokemusta ole ja haluan aloittaa iisisti. Tosi kiva kuulla noin pitkään kuvanneelta ja erinomaisia kuvia ottavalta henkilöltä, että koulutusta ei välttämättä tarvita (toki se oli vain sinun mielipiteesi, mutta luulin että sinäkin olisit käynyt jootain kursseja!) vaan itseoppien voi oppia hyväksi kuvaajaksi!
Odotan innolla jatkoa tähän postaussarjaan!