Miltä oikeasti tuntuu muuttaa ulkomaille?
Tässä postauksessa näette kotimme toiselle puolelle aukeavia maisemia. Täällä esittelin Nantwichin keskustaa. Kuten eilen kirjoitin, olen nauttinut tosi paljon viime aikoina täällä asumisesta. En malta odottaa, että loppuviikosta saan esitellä paikkoja isosiskolleni ja hänen miehelleen. Haluan kuitenkin nyt kertoa, että kuukausi sitten fiilikset eivät olleet ihan samat. Luulen, että aika moni ulkomaille muuttanut tietää, mistä puhun. Minullakin oli nimittäin täällä muutaman viikon ajanjakso, kun tunsin selittämätöntä alakuloa. Fiilistä, ettei mikään meinannut huvittaa. Oli vaikea saada itseään tarmokkaaksi ja lähtemään ulos.. itkin pelottavan usein syyttä. En halunnut kirjoittaa tästä silloin, koska sekin oli ailahtelevaa, mutta oli myös vaikea myöntää, ettei kaikki ole koko ajan ihanaa.
Ajattelin, että miksi olen allapäin, kun olen etuoikeutettu, että pystyin muuttamaan rakkauteni perässä toiseen maahan ja tehdä vielä omia töitä täältä käsin. Saan kokemuksen asua ulkomailla, pystyn kommunikoimaan ja ymmärtämään paikallista kieltä, saan asua kivassa asunnossa elämäni ja unelmieni miehen kanssa jne… Silti välillä olin sellainen, etten meinannut itsekään tunnistaa itseäni. Mutta puhuin asiasta ulkomailla asuneiden ystävieni kanssa ja kaikki sanoivat, että se on normaalia. Olin vain varma, että pystyisin nykyään psyykata itseäni niin, etten enää vaipuisi niin alavireiseen tilaan silloin kun kaikki oikeasti on hyvin.
Olen nimittäin kokenut tätä elämässä muutaman kerran aikaisemminkin esimerkiksi Milanossa ensimmäistä kertaa 3 kk yksin ollessani ja Hampurissa, jossa olin 5 viikkoa todella yksin. Olen erakkomainen luonteeltani ja en ole täällä yksin. Mutta ihmisellä on perustarve olla tuttujen ihmisten ympäröimänä ja turvallisissa sosiaalisissa tilanteissa. Yksinäisyys saa tajuamaan, kuinka paljon olen sittenkin saanut energiaa muilta. Olen suurperheen lapsi ja vaikka tykkään puuhastella yksin, kaipaan aina hälinää ympärilleni. Keskityn parhaiten kahvilassa, en kirjastossa, jossa on hiljaista. Rakastan small talkia muiden kanssa ja siskoni aina sanookin, että minulla on taipumus vetää ihmisiä ympärilleni. Nämä hetket saavat huomion kiinnittymään muuhun kuin omaan napaan. Ihminen voi ehkä paremmin, kun ajattelee enemmän muita kuin itseä. Tasapaino tietysti on tärkeää, mutta jos on pari kuukautta lähinnä itsensä tai toisen puoliskonsa kanssa, alkaa miettiä liikaa itseään.
Kaipasin siis jossain vaiheessa täällä kovasti omaa elämääni, ystäviäni, perhettäni, työympyröitä ja sitä, että joka puolella tulee vastaan tuttuja. Harmittelin hetken, miksi en voisi saada molempia: omaa elämääni ja rakastani omiin kuvioihini. Kun ulkomaille menee pidemmäksi aikaa, alku on yhtä huumaa. Kaikki on uutta, jännittävää, kiinnostavaa. Rakastan sitä ”tutkimustakailuaikaa”, kun kauppareissut, lenkit ja tavalliset päivät pitävät sisällään niin paljon uutta nähtävää, että tuntuu todella elävänsä. Mutta sitten tulee helposti vaihe, kun tietynlainen koti-ikävä iskee. Ja koti on siellä missä ihmiset, materiaan en kiinny yhtään. Tulee aika kun sosiaalisesta mediasta näkee, missä kaikki muut menevät ja missä itsekin olisit, jos et kököttäisi yksin lauantai-iltaa kotona, kun mies on työreissussa.
Nyt kun en ole täällä omien juttujeni takia, minkä kautta tapaisin ihmisiä kuten työ- ja opiskelutilanteissa, on ollut todella vaikea verkostoitua. Kuukausien mallimatkoilla tutustuin aina muihin malleihin, suomalaisiin ja tapasin päivittäin ihmisiä työtilanteissa. Saksassa kävin castingien jälkeen merimieskirkossa, jossa oli muita suomalaisia tai moikkaamassa muuten vaan mallitoimistolla. Nyt vasta kolmen kuukauden jälkeen olen alkanut vähän tutustunut ihmisiin ja saanut muutenkin ideoita, miten voisin tutustua enemmän paikallisiin. Toisaalta nyt en ole edes lähiaikoina kaivannut seuraa, koska tehtävää on paljon. Kohta alkaa taas matkustusputki ja jotenkin olen löytänyt täällä hyvin rytmin. Nyt en haluaisi asua missään muualla tällä hetkellä. <3
Halusin vain jakaa tämänkin puolen, koska jos joku lukijoista muuttaa/lähtee pidemmäksi ajoiksi ulkomaille ja kokee samanlaisia fiiliksiä, niin luulen vahvasti, että se on tavallista. 🙂 Joskus vaikka kaikki olisi paremmin kuin koskaan, voi tuntea alakuloa, vaikka ei itsekään ymmärrä miksi. Mutta se helpottaa ja menee ohi! Näihin kuviin vielä palatakseni.. Se mikä auttoi silloin kun seinät meinasi kaatua, oli poikaystäväni lisäksi lenkkeily. Raitis ulkoilma, juokseminen ja eläinten näkeminen (niitä täällä riittää) saivat aina aikaan sen, että palasin lenkiltä kotiin:)
25 Comments
Voi Vilma mikä teksti, tämä meni ihan suoraan sydämeen!
Mä samaistun niin moneen asiaan mitä tässä kerroit. Jäin erityisesti miettimään pitkäksi aikaa tuota että kun on pitkään yksin/poikaystävän seurassa tapaamatta hirveästi muita ihmisiä, niin sitä alkaa keskittymään ihan liikaa itseensä. Ei hyvällä, rakentavalla tavalla, vaan enemmänkin sellaisella tunkkaisella asioiden pyörittely- ja märehtimistavalla.
Oon tosi iloinen että kirjoitit tästä, vaikka on varmasti henkilökohtainen aihe. Toivottavasti tää ei säikäytä sua, mutta ihailen sua monessa asiassa ja tykkään hirmuisesti siitä miten positiivinen ja inspaava sun blogi kokonaisuudessaan on, mutta välillä on ihana lukea sulta myös näitä tekstejä siitä, kun kaikki ei mennyt ihan nappiin. Meillä kaikilla varmasti on joskus niitä hetkiä, ja se että kirjoitat niistä näin avoimesti on iso vahvuus.
Kiitos tästä Vilma, iso inspiraatiolataus aamuun :)<3
Kiitos Ihana Ella <3 Olipa kiva kommentti, kiitos!! 🙂 Hyvää viikon alkua sinulle!!
Eikö teillä ollut sitä mahdollisuutta, että olisitte molemmat jääneet Suomeen? Oletan, että miehesi ei siis ole suomalainen?
Moikka Jaana! Mulle oli alusta asti täysin selvää, että kun tähän mieheen rakastun, en Suomessa todennäköisesti tule vuosiin asumaan. Eli miehen työ on sellainen. Toisaalta minä pystyn 90% tehdä töitäni myös ulkomailta käsin, joten sinänsä myös näin päin tämä menisi varmasti automaattisesti muutenkin. Voin onneksi toteuttaa omaa unelmaani mistä vaan. 🙂
Tosi hyvä kirjoitus jälleen mielenkiintoisesta aiheesta! 🙂 On kiva lukea myös niitä ”ikävempiä” puolia asioista, siitä on varmasti monelle apua että tietää ettei ole yksin jonkin asian kanssa 🙂
Kiitos paljon Susanna ihanasta kommentista. 🙂
Taas kerran aivan ihana ja kannustava postaus! Minulla on juuri tämä alakulovaihe elämässä meneillään: Muutin joulukuussa opiskelujen päätyttyä vihdoin avomieheni kanssa uuteen kaupunkiin, josta oli ehtinyt muodostua hänelle omien opiskelujensa aikana koti. Olen nyt ollut 4 kk työttömänä ja vaikka ratkaisua tähän ei näy, tiedostan että kunnianhimoisena stressaajana breikki tässä kohtaa tekee pelkästään hyvää- ja toisaalta elämä on tätä ongelmaa lukuun ottamatta ihanaa. Kuitenkin… Alavireys painaa edelleen, mutta onneksi juuri liikunta, mies ja ystävät helpottavat näitä kasvukipuja 🙂
Kiitos paljon Tiina kommentista!! Kuulostaa tutulta. 😉 Kaikkea hyvää sulle jatkoon!! 🙂
Hienoa että joku kirjoittaa ja uskaltaa puhua ulkomailla asumisen tästäkin puolesta. Muutamaan otteeseen ulkomailla asuneena kävin aina läpi samat fiilikset ja ihmettelin mikä mussa on vikana. En ole nimittäin varmaankaan ainoa joka elää maailmassa jossa ulkomaille muuttamisen/vaihto-opiskelun tms. ajatellaan olevan ainoastaan juhlaa, loputtomasti uusia parhaita ystäviä ja muutenkin best time ever. Muutenkin tuntuu olevan vallalla vähän hassu ajatus siitä, että Suomeen jäävä on jotenkin häviäjä ja muualle lähtijä voittaja. Tietenkin reissussa saa uusia kokemuksia ja parempi hyvää on muistella kuin huonoa, mutta kurjempienkin fiilisten jakaminen tekee varmasti samojen juttujen kokemisen muillekin hyväksyttävämmäksi ja sitä kautta ehkä vähän helpommaksi 🙂
Kiitos Laura kun kommentoit!! Juuri noin mä ajattelin, kun kirjoitit tätä. Se nimittäin autto oikeasti kun kaverit ja tutut sanoi, et toi on ihan normaalia. 😀 Mä en vaan ymmärrä miks kukaan ei ollut puhunut, et tää kuuluu asiaan…. 🙂
Oi, kiitos tästä postauksesta! Minäkin asun ulkomailla, Saksassa, juurikin rakkauteni vuoksi myös ja olen kyllä kokenut noita samoja tuntemuksia myös, oikeastaan pitkälti viime syksy tuntui vaikealta, mutta nyt tänä vuonna tuntuu, että se ikävä, tai miksi sitä haluakaan sitten kutsua, on helpottanut. Minulla tähän on helpottanut jooga ja lenkkeily myös 🙂 ja hiljalleen saa tuttavia tuolta joogasta. En siis ole töissä, vaan opiskelen kotona onlinessa ja mies tekee pitkää päivää töissä useasti. Ollaan asuttu niin pitkiä aikoja erillään, että ei enää huvita kyllä ryhtyä siihen, ja odotella jotain mahdollisuutta millä toinen voisi muuttaa Suomeen, joten toistaiseksi tämä on paras ratkaisu 🙂
Kiitos Sini kun kommentoit. Kiva lukea samanlaisista tilanteista. 🙂 Mekin ehdittiin asua eri maissa sen verran ja olla erillään välillä muutamakin kuukausi, joten ehdottomasti parempi on olla yhdessä, vaikka se jotain kompromisseja vaatisikin. Mutta mikäpä suhde ei vaatisi, ja jos on löytänyt sen oikean, ratkaisut kyllä löytyvät! 😉
Moi!
Olen asunut kolme vuotta ulkomailla ja aina tulee tuo sama fiilis. Sitähän sanotaan ”kulttuurishokiksi”. Te jotka olette muuttamassa ulkomaille kannattaa oikeasti etsiä juttua myös näistä negatiivisista tunteista niin ei tule yllätyksiä ja ala ajattelemaan mikä mussa on vikana.
Kun ulkomaille muuttaa tulee (tiivistetysti kerrottuna) aluksi alkuinnostus ja kaikki tuntuu mahtavalta, upealta ja kiinnostavalta. Sitten tulee kulttuurishokkivaihe jonka aikana kaikki uudessa paikassa tuntuu tympeältä: ihmisten puhetapa, kävelytyyli, tavat, rakennukset… Tämän jälkeen tulee vaihe jolloin todennäköisesti ja toivottavasti sopeutuu paikkaan jossa asuu. 🙂
<3
tuttuja tunteita, itse en vaan ole oikein kotiutunut takaisin suomeenkaan tänne takaisin muutettuani… 🙁 olen kanssa erakkomainen, ja olen ehkä antanut itseni erakoitua liikaa… hyvä että siellä kuitenkin kaikki hyvin, ja nuo fiilikset ovat ihan täysin normaaleja!
Hei Vilma,
Kiitos tästä postauksesta! En ollut osannut ajatella, että oma alakuloisuuteni opiskeluvaihdon loppupuolella johtui mistään muusta kuin itsestäni.
Alku sujui juurikin samalla lailla, kun kuvailit. Loppupuolella tunsin kuitenkin nimenomaan selittämätöntä alakuloisuutta ja erityisesti yksinäisyyttä. Tosin samaan aikaan opiskelut päättyivät ja vuodenaika vaihtui syksyyn.
Myöhemmin olen pohtinut syytä tuohon alakuloisuuteen, koska en enää ikinä haluaisi tuntea sitä tunnetta. Uskon, että myös auringonvalon nopealla ja suurella vähentymisellä oli osuutta asiaan.
Kiva lukea, että tunne oli jossain määrin ns. ”normaali” tai ainakin sellainen, jota muutkin ovat kokeneet.
Olin Helsingin yliopistosta vaihdossa Yhdysvalloissa, joka kulttuuriltaan toki eroaa suuresti Euroopasta.
Kaikkea hyvää sinulle, nautin kovasti blogistasi! 🙂
Ihana kirjoitus! Todella kiva lukea ja kuulla, että muilla on ollut ihan samanlaisia reaktioita! Muutin muutama kuukausi sitten ulkomaille töiden perässä; maahan, mistä en entuudestaan tuntenut ketään. Muutamat ensimmäiset viikot meni ihan täpinöissä järjestellessä kaikkia asioita kuntoon, mutta sitten iski kuukauden alakulo – mikään ei tuntunut onnistuvan ja oli koko ajan ihan pihalla oleva fiilis. Vieras kielikään ei oikein tuntunut sujuvan, vaikka olinkin sitä opiskellut koulussa melko paljon. Urheiluharrastuksen kautta on onneks löytynyt uusia ystäviä ja kolleegat ovat kans ottaneet ihan todella hyvin ja avoimesti vastaan. Eiköhän tää arki taas lähde hiljalleen rullaamaan. Tsemppiä Englantiin!
Hei!
Kuullostaa niin tutulta tuo, että pystyis psyykkaamaan itsensä yli helposti muutoksista, ettei tulis mitään alavireisiä fiiliksiä 😀 Kuvittelin itsekin, että muutto toiselta puolelta Suomea tänne Helsinkiin ei tuntuisi missään, kun on tämä minulle tuttu kaupunki. Noh, asiat ei olekaan menneet niin helposti, vaan olen hyvinkin ollut alakuloinen… Uusien päivärutiinien rakentaminen on ollut haastavaa, ja se, että pääsee kämpästä ulos ylipäätään. Odotan niin kesää, kun mieliala kohenee luonnostaan ja alkaa ns. sopeutumisvaihe 😀
Kiitos kun puit taman tunteen taas sanoiksi! Olen asunut ulkomailla vuosia ja muuttanutkin muutamia kertoja maata, mutta tama sopeutuminen tanne Australiaan on ottanut aika koville. Saavuin miehen perassa, aluksi vaan ”lomalle”, mutta sitten kavi selvaksi etten enaa mihkaan taalta lahtisikaan. Alkoi juuri tuo kulttuurishokki ja kun en muutenkaan oikein valita naiden aussilaisten kulttuurista ja kayttaytymisesta niin kaikki alkoi arsyttaa viela enemman. Onneksi jossain masentuneisuuden pilvessa tajusin, etta voin nyt kayttaa taman tilaisuuden parhaalla mahdollisella tavalla ja nyt olen saanut elaman rullaamaan. Olen edennyt uralla ja silla suunnalla on koulutustakin tiedossa, toivottavasti sielta loytyisi vaikka pari kaveriakin 🙂
Ja aivan mahtavia kuvia taas kerran!
Kiitos hyvästä postauksesta! <3
Toivottavasti ette kuitenkaan parin vuoden välein joudu vaihtamaan maata? sitten on helpompi kiintyä ja saada ystäviä 🙂
Hei Vilma ja muut ulkosuomalaiset!
Minäkin asuin yli 8 vuotta rakkauden takia Argentiinassa, koska tapasin siellä elämäni suuren rakkauden. Ne olivat elämäni upeimpia ja vaikeimpiakin vuosia. Ulkomailla asuessa kasvukivut osuvat kohdalle pakostikin, mutta samalla oppii tuntemaan itseään ja ehkä myös ymmärtämään sen, ettei mikään ole lopullista. Eikä tarvitse valita yhtä paikkaa maailmassa kodikseen! Kun on asunut kahdessa tai useammassa paikassa, sydän avautuu ja leviää, ei sille voi mitään. Haikeus on osa elämää. Kun on jotain ihmistä ikävä, hänelle voi lähettää rakastavia ajatuksia tai kertoa, että on ikävä. Itkua ei tarvitse pelätä. Rakkauden yksi puoli tuo ikäväkin on ja suru on osa tunneskaalaamme 🙂
Omalla kohdallani kävi nyt niin, että palasin Suomeen kaikkien näiden vuosien jälkeen, tuon saman miehen kanssa. Totuttelemista on ennen kaikkea ilmastossa, mutta sopeutuminen etenee oikein hyvin! Jatkuvasti saa kuitenkin olla selittelemässä, miksi haluamme Suomessa asua 🙂 Se on ihmeellistä, koska mielestäni Helsinki on mainio paikka asua!
Joka tapauksessa, asui sitä missä tahansa, niin on hyvä tehdä ainakin j.o.t.a.i.n., mitä oikeasti sydämestään kovasti halajaa (ei velvoitteita!). Joskus ulkomailla asuessa siihen tarjoutuu enemmän tilaisuuksia, koska sieltä puuttuu oman historian turva ja paino. Kannattaa käyttää tilaisuus hyväkseen 😉
Vapaus ja yksinäisyys ovat pysyvästi tärkeitä teemoja omalla tielläni. Elämä on vaihtelevan upeata. Kohtuus on hieno kumppani, vaikka välillä menisikin överiksi.
Lämmin karhunhali kaikille surusilmille, kyllä se aurinko taas paistaa!
Kulttuurishokin oireisiin kuuluu juurikin noita luettelemiasi asioita! Kun olin au pairina, mulla oli alakuloinen ja ärtynyt olo yms. Asiaan vaikutti myös varmaan se, ettei host-äidille kelvannut tapani tehdä asioita… Sitten kun tulin yliopistoon, kävin siellä Intercultural Communication -kursseja, joilla opin kulttuurishokista. Silloin tajusin mitä oli tapahtunut! Kaikille sitä ei tule, ja se voi esiintyä ihan erilaisena, eikä niitä tunteita välttämättä osaa edes yhdistää kulttuurishokkiin, varsinkaan jos siitä ei ole koskaan kuullut. Ja se, että kaikki muut on kotona Suomessa, tuntuu välillä kurjalta… Mutta tsemppiä sulle sinne! 🙂
Tätä ilmiötä on tutkittukin 🙂 ensin uuden paikan ”honey moon” sitten ollaan syvissä vesissä ”mitä menin tekemään” ja sitten alkaa normaali arki 🙂