My Thoughts

Losin lempiranta & oivallus luovuudesta

tammikuu 30, 2020

On monta syytä, miksi voi päätyä tilanteeseen, ettei enää käytä luovuuttaan…

Tuskin olen ainut, joka haaveilee joskus irtiotosta ja maisemanvaihdoksesta nimenomaan luomismielessä. Toivoo vapaata keskeytyksistä ja velvollisuuksista, ei rentoutuaksi, vaan luovisvimman takia. Että saisi etääntyä kaikista paineista, muiden mielipiteistä, odotuksista ja ennakkoluuloista — ja olla rohkeampi kuin uskaltaisikaan.

Mielestäni luomisen iso pointti on herättää tunteita. Jos niitä pelkää herättävänsä — shokeeraavansa, loukkaavansa tai antavansa väärän kuvan itsestä — voiko silloin luoda vapaudesta käsin?

Jos olet aktiivinen instagrammaaja, mietitkö koskaan, kuka olit ennen instagrammia?

Itse kysyn aina välillä itseltäni, että miten pitäisin blogia, jos tämä alkaisi nollasta. Jos minulla ei olisi kuin muutama seuraaja? Antaisinko asioiden tulla ulos vielä enemmän ilman suodattimia ja ilman takaraivossa jyskyttävää kysymystä, miten joku tämän tulkitsee?

Olisinko luovempi, ilman omia rajoittavia uskomuksiani? Olisinko omaperäisempi, jos ei olisi niin paljon vaihtoehtoja, vastauksia ja runsautta?

Uskon, että ehkä olisin ja yritän työstää näitä.

Luovuus on aihe, mikä minua on aina kiinnostanut. Kirjoitin pari vuotta sitten todella pitkän postauksen luovuudesta:  Lisää luovuutta?

Nyt yksi ilta sängyssä selasin Elizabeth Gilbertin Big Magic -kirjaa ja nämä kaksi kohtaa kirjasta pomppasivat silmääni ja jäivät alitajuntaani. Varsinkin ensimmäinen voi äkkiseltään näyttää, että se olisi ristiriidassa aiempien ajatusteni kanssa, jossa olen ollut sitä mieltä, että luovuus vaatii aikaa ja tilaa.

”Luovuus on vähän kuin olisi bordercollie lemmikkinä: sen täytyy saada puuhaa tai se aiheuttaa valtavasti harmia. Anna mielellesi puuhaa tai se keksii puuhan itse, etkä ehkä pidä sen puuhista. — Me kaikki tarvitsemme jotakin, mikä auttaa meidät unohtamaan itsemme joksikin aikaa.”

”Pysyvä klisee luovuudesta on, että se tekee ihmiset hulluiksi. Olen eri mieltä: se että ei käytä luovuuttaan, tekee ihmiset hulluiksi.”

Nämä sitaatit kuitenkin kolahtivat minuun täysin. Liittyvät vähän myös postaukseeni Unelmista & Tavoitteista, jonka kirjoitin viime viikolla. Koen, että olen juuri parhaimmillani, kun meneillään on luovia projekteja. Mutta tuntuu, että nykyajan maailmassa sitä aikaa on tosiaan raivattava niille itse, koska muuten elämän ei-luovat-asiat täyttävät päivämme. Siinä mielessä tarvitsemme aikaa. Mutta toisaalta täysi joutilaisuus — se, että luovuutta ei käytä mitenkään — ajaa ajattelemaan liikaa itseään. Ei ole hyvä, jos energia menee itsekeskeisyyteen luomisen sijaan. Luovisvimmassa pääsee ihanaan flow-tilaan, jolloin olo on kuin rakastuneella. Ei silloin ehdi surkutella ja pohtia itseään. Olenkin enemmän Gilbertin kannalla: se, että ei käytä luovuuttaan, tekee ihmiset hulluiksi.

Nämä postauksen kuvat ovat upealta El Matador Beach rannalta Malibusta. Tämä oli Manhattan Beachin lisäksi lempirantani Losin reissulla. :)

1 Comment

Unelmista & Tavoitteista

tammikuu 16, 2020

Mitä järkeä on tavoitella kuuta taivaalta? Paiskia unelmien eteen uupumiseen asti töitä? Miksi haluan menestyä? Mikä oikeasti on elämän tarkoitus? Miksi haluaisin enemmän? Tuoko jatkuva tavoittelu juuri tyytymättömyyden tunnetta nykyiseen? Päämäärätietoisuus paineita ja isot unelmat riittämättömyyden tunnetta? Voiko saada kaiken? Eikö pointti olisi oppia elämään mahdollisimman vähällä, mahdollisimman vähän tarviten, mahdollisimman yksinkertaisesti? Keskittyä vain muihin, ei omiin tavoitteisiin? Pienesti eläminen olisi ekologisempaa!? Viekö halu vaikuttaa ja muuttaa maailmaa ennenaikaisesti hautaan stressin takia? Kuka minä olen? Onko tämä pelkoa vai järkeä? Väsymystä vai tylsistymistä?

Mutta unelmat saavat sängystä ylös. Tavoitteet tuovat asioihin mieltä. Mutta entä, jos omat unelmat eivät ole niin kirkkaana mielessä? Tai on mielessä, mutta ei sydämessä. Mitä jos ei tiedä mitä haluaa? Olenko kunnianhimoton, jos en halua yrittää valloittaa maailmaa? Miksi en halua tarttua tilaisuuksiin? Onko tämä suomalaista vaatimattomuutta? Mitä iloa saavuttaa jotain, jos se on saavutettu puskemalla ja suorittamalla – ja sitten on niin poikki, ettei jaksa edes nauttia ja nähdä lopputulosta. Mitä, jos suurimmatkin haaveet käyvät toteen. Haluanko todella sitä?

Vuonna 2019 kävin sellaista ristikuulustelua ja keskustelua mieleni sisällä, etten ehkä koskaan aiemmin.

Nyt en enää! Ja olen tästä maailman onnellisin! Nyt taas unelmoin. Minulla on tavoitteita. Olen innoissani, inspiroitunut ja no… minä. Tuntuu taas Vilmalta. Tiedän tarkalleen, mitä haluan. Minulla on kirkas visio – ja näen sieluni silmin, että se voi toteutua. Että se toteutuu. En näe yhtään syytä, miksi ei toteutuisi! Ja mikä parasta, minun tekee mieli tehdä kovasti töitä sen eteen. Koska työ tuntuu kivalta, kun tiedän, miksi teen sitä.

Mutta peruutan nyt vähän ajassa taakse päin, koska tuntuu, että ymmärsin paremmin jotain viime vuoden aikana.

Olen niin kauan kuin muistan vannonut unelmoinnin nimeen. Tavoitelistojen, unelmakarttojen ja yksityiskohtaisten 5-vuotissuunnitelmien perään. Itselle tulevaisuuteen kirjoitettujen kirjeiden ja visualisoinnin nimeen. Sen, että itse voi vaikuttaa valtavasti oman elämän kulkuun. Tein viime vuonna niin monta fläppitaulu muistiinpanoa ja word-tiedostoa arvoistani, tavoitteistani ja unelmistani, etten pysy edes laskuissa. Yritin pohtia, mitä seuraavaksi oikeasti haluan, mikä on seuraava askel, mikä saa minut taas innostumaan täysillä?


En oikein keksinyt ja aloin jo kyseenalaistaa, että ehkä jooga on muuttanut ajatuksiani vaatimattomammiksi. Niin, etten näe tavoittelemisen arvoisena enää kuin oppia meditoimaan ja hiljentämään ajatukset. Mutta se tavoite ei minua innostanut.

Yksi blogini suosituimpia postauksia on Dreams and how to make them happen. Jo tuolloin 2015 vuonna olin saavuttanut suurimman osan unelmistani. Olin lukenut useita kirjoja aiheeseen liittyen ja noudattanut eri metodeita – ja huomannut ne pelottavan toimiviksi.  Tämä lause tuossa postauksessa selittää sitä, miksi olen ollut niin hukassa ilman selviä unelmia ja tavoitteita. ”Minulle unelmointi on elämän suola. Osa sitä mitä olen, mitä teen ja miksi elän.”

Tuon postauksen jälkeen tein vielä 2015 vuonna unelmakartan, johon laitoin naurettavan epätodennäköisiä ja suuria unelmia. Ja ne lähes kaikki toteutuivat ja enemmänkin. Asioita, joita uskalsin vain salaa haaveilla. Sitten tuli se raja, en osannut haaveilla enää isommin. Huomasin sitä paitsi, että entiset uraan, matkustamiseen ja elämyksiin liittyvät unelmat alkoivat vaihtua sellaisiin osa-alueisiin, jotka eivät olleet vain minusta kiinni. Ja eivät siksi kovin ajankohtaisia. Mieleen nousivat unelmat omasta perheestä, omasta pysyvästä kodista jne… Mutta myönnän, että nämäkin olivat vähän ristiriidassa muiden ajatusteni kanssa. Keksin kyllä pieniä unelmia ja puoliväkisin ehkä isompiakin, mutta en mitään sellaista elämää mullistavaa, joka saisi minuun kunnolla potkua ja toisi päiviin lisää merkityksellisyyttä.

Mihin sitten viime vuoden kelailut johtivat?

Tajusin vielä paremmin sitä, miten päämäärät ajavat ainakin itseäni eteenpäin, antavat voimaa ja energiaa, inspiraatiota ja innostusta. Oikeat päämärät tulevat sydämestä, niitä ei voi pakottaa. Oli paikoin lähes masentavaa, kun asiat eivät olleet kirkkaana mielessä. En tiedä, kumpi oli syytä ja seurausta, vai korreloiko edes se, että olin uupunut edellisenä vuonna ja edelleen tunsin oloni itselleni harvinaisen väsyneeksi. Ehkä se aiheutti innottomuutta ja unelmien kyseenalaistusta tai ehkä se olikin niin päin, että unelmien puute aiheutti minulle lamaantuneisuutta.

Joka tapauksessa olen tyytyväinen, että pidin blogissa lähes hiljaiseloa syksyllä. Uupunut olo alkoi väistyä ja tilaa tuli taas uudelle ajatukselle. Ennen joulua (aika puskista ja nopeasti) palaset alkoivat loksahdella toden teolla paikoilleen ja tammikuussa asiat on edennyt siihen suuntaan, että nyt minulla on taas unelma. Iso, selkeä päämäärä, josta kertoessa läheisilleni silmäni kirkastuvat. Jonka parissa teen mielelläni töitä iltaisin ja viikonloppuisinkin. Johon olen valmis investoimaan rahaa ja aikaa. Joka tuntuu siltä, että meni syteen tai saveen, olen valmis antamaan tälle mahdollisuuden – haluan antaa, vaikka se ottaisi mitä.

Kyseenalaistamisjakson jälkeen tajuan, ettei tavoitteissa ja unelmissa ole ainakaan mitään pahaa. Eivät ne ole pois muilta, eikä ne automaattisesti tarkoita sitä, ettei olisi tyytyväinen jo olemassa olevaan.

Kyllä unelmissa ja tavoitteissa on 110% järkeä. Nyt olen vakuuttunut siitä. Ilman unelmia en olisi edes tässä, kuitenkin tilanteessa, josta tunnen suuren suurta kiitollisuutta. Viime viikolla istuin Laurin takana moottorikelkan kyydissä yösafarilla. Olimme työreissulla parhaimpien ystäviemme kanssa. Sen kolmen tunnin moottorikelkkasafarin aikana huusin Laurille monesti moottorien metelin yli, että tajuatko, miten onnekkaita me ollaan. Mutta tiesin, ettei kyse ole onnesta tai sattumasta, että me olemme Laurin kanssa päätyneet yrittäjiksi, jotka pystyvät tehdä töitä ihan mistä päin maailmaa yhdessä. Se oli meidän molempien iso unelma, jonka eteen on tehty ihan pirusti töitä ja joka on vaatinut tosi paljon uskoa, tahtoa ja töitä, silloinkin kun ei olisi huvittanut.

Ei kaikki ole aina kivaa, saati helppoa. Vaikka olenkin saanut tehtyä intohimoistani työn, kuuluu yrittäjyyteen paljon asioita, jotka eivät ole intohimojani. Mutta unelmien tavoittelussa ja itsensä kehittämisessä on myös se palkinto, että voi olla sinut itsensä kanssa. Katsoa taakse päin ja todeta, että en vaihtaisi mitään. Olla ylpeä siitä, että ainakin on yrittänyt, ainakin on elänyt täysillä ja rohkeasti oman näköistä elämää. Sillä sitä ainakin olen – tyytyväinen valintoihini. Mitä sitten, jos välillä uupuu tai tulee takapakkia?! Sekin vie jollain tapaa ihmisenä eteenpäin ja on tervettä välillä pysähtyä; kyseenalaistaa, kysyä ja pohtia.

Nyt tiedän entistä paremmin, että unelmia ei voi pakottaa ja pitää vain hyväksyä se, ettei aina tiedä, mitä haluaa. Se ei tarkoita, ettei vielä joskus tietäisi. Etsivä löytää. Ja kun tietää, sen kyllä tuntee ja silloin vain taivas on rajana. Eikä oikeastaan sekään. Tajuan nyt myös vielä omakohtaisemmin, miksi usein meistä tulee hyviä juuri niissä asioissa, jotka meitä eniten kiinnostavat. Miksi unelmien on oltava omia. Unelmat ovat sydämen toiveita. Tunteita, ei järjen ääniä.

Summa summarum, mitä haluan tällä postauksella sanoa: Unelmat tuovat positiivista energiaa. Jos on haaveita ja unelmia, niihin kannattaa uskoa ja niiden eteen kannattaa tehdä kovasti töitä. Vain silloin ne voivat toteutua – ja ne ihan oikeasti voivat toteutua. Mietipä itsesi sellaiseen elämään – sinun elämääsi, kun villeimmät unelmasi ovat jo käyneet toteen! Miltä se tuntuisi? :) Pidä se mielessäsi. <3 Minulle jo tämä ajatuskin tuo ihan uutta positiivisuutta päiviin. :)

Drone photos/ Lauri

16 Comments