My Thoughts

Ostolakosta ja muista ajatuksista

kesäkuu 10, 2018

Aloitin kirjoittamaan tätä postausta viikko sitten lauantaina Seinäjoella…

”Ostolakko. Ajatus, joka pyörii nyt mielessä. Ahdistus turhasta tavarasta, siitä määrästä. Ilmastonmuutos. Oman itsensä kadottaminen, tai muuttuminen.

Tänään aamupala pöydässä puhuimme maapallon tilasta, kuten niin usein perheeni ja sisarusteni kesken. Kasvis- ja vegaaniruuasta, merenpinnannoususta, ostoskäyttäytymisistä, lentämisestä ja luomusta, teollisuudesta ja ihmisistä. Omat pikkusisareni kumppaneineen ovat äärimmäisen tiedostavia. He myös tuovat ajatukset kaikkiin tekoihin ja valintoihin. Nytkin inspiroidun jälleen pikkuveljestäni ja hänen tyttöystävästään: heillä on kaksi haastetta meneillään, joista toinen on olla vuoden loppuun asti ostolakossa.

Minuun iski jonkun sortin huono omatunto.

Lähestulkoon tasan vuosi sitten kirjoitin tekstin: Toivepostaus: Kaipaanko bloggaajana älyllisiä haasteita?

Olen edelleen samaa mieltä ja allekirjoitan ihan kaiken.

Mutta lisäisin, että kaipaan nykyään paljon sitä, että ehtisin yleissivistää itseäni. Lukea hesaria ja lukea tieteellisempiä juttuja. Tietynlainen uteliaisuus on säilynyt ja haluaisin ymmärtää ja tietää ympäristöstä, mutta nykyään en tyydytä tätä uteliaisuutta juurikaan. Toki kun tapaan eri maiden ihmisiä reissuissa tai muuten, haluan tietää ja oppia mahdollisimman paljon maasta, historiasta ja kulttuurista heiltä. Ja matkustamalla oppiikin. Täytän tiedonjanoa myös googlen avulla…esimerkiksi viime viikolla googlettelin Algerian pinta-alaa ja asukaslukua. Mutta kaipaan kirjoja, luentoja, näyttelyitä, museoita, keskusteluja eri aiheista… myös kaikkea hauskaa nippelitietoa. Jotain joka ei liity millään tapaa itseeni, someen tai valokuvaukseen. Sellaista avartavaa tietoa ympäristöstä, avaruudesta, hengellisistä asioista. :)

Vuosi sitten minulla oli ehkä enemmän aikaa harrastaa ja lukea vapaa-ajalla, joten siksi tämä puoli on nyt vasta puskenut pintaan. Varsinkin tänään on vaivannut tunne, että miten voisin kehittää ja sivistää itseäni. Kun aloitin blogin, minulla oli hirveä tarve päästä kertomaan eteenpäin, tuottamaan ja ammentamaan kaikkea oppimaani ja miettimääni. Silloin imin itseeni, opiskelin ja luin kaiken aikaa. Olin valtavan kiinnostunut monista asioista ja halusin jakaa jonkun kanssa sitä, puskea ulos ajatuksiani, kuviani, ideoitani. Nyt tilanne on kääntynyt niin, että tuotan ulos niin paljon, että pitäisi löytää taas aikaa imeä itseen lisää. Nyt kesän ajan ajattelinkin ottaa blogissa ja muussa somessa vähän iisimmin, postailla harvemmin ja rennommin. Näin ehdin tehdä ensin tilaa aivokapasiteettiin ja sitten lisätä sinne taas uutta.

Ensimmäinen kesän haasteeni itselleni on siis ostolakko. Saan työhöni liittyen esimerkiksi vaatteita ja kosmetiikkaa, eli täysin en tule olemaan ilman uutta. Mutta itse en aio nyt ostaa mitään. Kotiin korkeintaan pienen ruokapöydän, koska sitä minulla ei vieläkään ole. Mutta muuten en keksi mitään, mitä ilman en pärjäisi. Raportoin kuukauden välein fiiliksiäni tänne ja kerron rehellisesti, mitä olen sortunut ostamaan, jos olen jotain ostanut. En ole nyt vielä kesäkuun alkuun mennessä shoppailut, joten ajaksi määritän 3kk kesä-, heinä- ja elokuun. Tämä tulee varmasti olemaan haastavaa, mutta haluan juuri, että opin kyseenalaistamaan jokaisella ostokerralla: tarvitsenko tätä ihan todella.”

TÄNÄÄN, VIIKKOA MYÖHEMMIN:

Tämän aiheen hyllytin jo mielessäni ja unohdin postauksen arkistoon. En nimittäin rehellisesti usko, että pystyn olla kolmea kuukautta ostolakossa. Tämä ensimmäinen ”virallinen” viikko oli jo hankala! Minulla oli kalenterissa kaksi iltatilaisuutta, johon iski vaatekriisi. Toiseen en sitten lopulta mennyt ollenkaan. Toiseen menin, mutta kirosin, kun tuntui, että kaikki varteenotettavat mekot olivat Italian kodissa. No ilta oli hauska, vaikka en asuuni tyytyväinen ollutkaan. Nyt on kulunut pari viikkoa shoppailematta. Naurettava lyhyt aika, mutta jo tämän aikana olisin normaalisti ostanut jotain Helsingissä ollessani. Edes pampuloita, jotka tuntuvat kaikki kadonneen. Rehellisesti sanoen en siis enää ole ollenkaan vakuuttunut aionko olla ostolakossa. Varsinkaan, kun ”tarvitsisin” (siis haluaisin) pari hankintaa ensi viikon Sveitsin reissulle… Mutta ehkä jo tämän viikkoinen ajatuskela, on jotain toiminnassani muuttanut.

Ja on viikossa tapahtunut asioita oikeaan suuntaan: Aloitin astangajoogan, ja joogasin joka arkipäivä vähintään tunnin aikaisin aamulla. Innostuin astangasta niin paljon, että olen myös lukenut siitä paljon viikon aikana ja oppinut uutta. Opin myös yhden täysin uuden asanan. Tässä kohti siis kehitin itseäni. Aloin myös lukemaan Zero Waste e-kirjaa. Kierrätin tarkemmin, tein ruokaa niin, että hävikkiä ei tullut ollenkaan, välttelin entistä enemmän kaikkea muovia jne… Tänään pahvimukiin take away -kahvia mukaan ottaessani, päätin, että jatkossa kulkee kyllä aina KeepCup mukana puistoon. ”Small steps in the right direction are the better than big ones in the wrong direction.”

11 Comments

Miten pitäisi elää? (#olisinpatiennyt)

kesäkuu 1, 2018

Viisi vuotta sitten otsikoin postaukseni samalla tavalla. Olin elämässäni isojen päätösten äärellä. En ollut vielä tavannut nykyistä poikaystävääni, en ollut koskaan asunut ulkomailla, en vielä blogannut ammatikseni… Silloin postauksen loppuun kirjoitin, että pohdintani ei liittynyt mihinkään tiettyyn asiaan, vaan yleisesti elämään. Mutta kyllähän se oikeasti liittyi. Lopetin postauksen sanoihin: tämän päivän valinnat ovat huomisen tulevaisuus.

Nyt viisi vuotta myöhemmin mietin, että onneksi elin kuten elin ja päätin kuten päätin. Tässä alkuun tuo vanha postaukseni. Loppuun pätkä, jonka kirjoitin tässä autossa matkalla, kun ajamme siskoni kanssa Seinäjoelle. Molemmat kelailut liittyvät mielestäni otsikkoon – elämäntilanne vain on varsin eri.

2013

Eiliseen kahvilapostaukseenikin liittyen olen pohtinut taas sitä, miten helposti elää niin, että päätökset toistavat itseään. Berliinissä (kuten reissussa yleensäkin), mietin myös, millaista olisi asua kyseisessä paikassa. Voisin ihan yhtä hyvin muuttaa ja aloittaa elämäni ihan toisenlaisena.

Rutiinit ovat välttämättömiä arjessa selviytymiseen -jokainen tietää päättämisen vaikeuden. Meillä tuhlaantuisi valtavasti aikaa ja energiaa, jos joka päivä joutuisimme ajattelemaan asiat uudestaan. Aina aamusta lähtien siitä, millä menen töihin, mitä reittiä? Luonko aamiaisekseni jonkun uuden reseptin, tervehdinkö työkaveriani jotenkin yllättävästi ja menenkö lounastauolla sittenkin jumppaan? Onneksi kaikkea hampaiden harjauksesta sukkien pukemiseen, ei tarvitse miettiä.

Sitä ehkä liiankin helposti kuitenkin tottuu tekemisiinsä. Tulee ihmiseksi, joka ei pysähdy kyseenalaistamaan. Mahdollisesti tyytyy. Ja kyllä hampaiden harjaustakin on hyvä miettiä joskus: kannattaisikohan vaihtaa sähköhammasharjaan ja käyttää oikeasti sitä kaapissa olevaa hammaslankaa? Oli osa-alue elämässä mikä tahansa, ihminen toimii usein itsensä varjona ruokakaupassa, vaatekaapillaan, parisuhteessa, arjessa, työssään.  

On raskasta uudistua. On pelottavaa poiketa. Mutta jostain on luovuttava saadakseen parempaa. Ei voi kuvitella astuvansa samaan aikaan kaikista ovista ulos ja pysyä silti samassa tilassa. Jokainen Harry Potteria lukenut tietää, kuinka ilmiintymisessä käy, jos ei keskity tarpeeksi tulevaan määränpäähänsä. Halkeentuu, koska ei voi olla kahdessa paikassa samaan aikaan ilman seurauksia.  

Mutta ihminen on sellainen, että se kaipaa niin turvaa kuin vapautta. On haaste saada nämä tasapainoon.

Mietin vain, että milloin on oikea hetki. Silloin, kun alkaa miettimään asioita?! Pitääkö suin päin sännätä? Vai pitääkö valmistautua, odottaa, varmistua.  

”Tee toisin kuin valtavirta, niin menestyt” on hyvä ohje, ehkä. Mielestäni hyvä ohje olisi myös tee toisin kuin valtavirta sinussa sanoo. Tee toisin, kuin olet tottunut. Koska väillä tunteet, pelot, järki, muiden mielipiteet ja kiire.. saa tekemään asioita toisin kuin intuitio ja alitajunta sanoisi. Syvällä sisimmässään ehkä kaipaa muuta, mutta se tukahdutetaan.

Iso kysymys on, kumpi on oikein. Osata luopua ja tehdä vaikeita päätöksiä sen toivossa, että saisi parempaa? Vai lopettaa haikailemasta jotain, mitä ei ole?  

Katkeroituuko jälkimmäisestä? Kärsiikö kuitenkin ensimmäisestä enemmän? Tämä on mieleni dilemma, jolle haluaisin vastauksen. Välillä sanon itselleni aina elämänohjettani numero 1: Ihminen katuu enemmän tekemättä jättämiään asioita kuin tehtyjä. Tämä siis puoltaa ensimmäistä ”muutos” vaihtoehtoa. Mutta elämänohjeeni numero 2 kuuluu: Nauti siitä mitä sinulla on, älä aina kaipaa jotain mitä sinulla ei ole.  

Haluaisin kuulla liudan mummoja ja paappoja ja kysyä heiltä, elämän viisastuttamilta ihmisiltä, miten elää?? Mikä on oikea vastaus?
Mitä mieltä te olette? 

TÄNÄÄN

Olo on oudonkin onnellinen ja kiitollinen. Englannissa ja Italiassa asuessani tunsin usein, että elämäni on pelkästään töitä ja treeniä. Ei siis negatiivisesti sanottuna, vaan faktana. Kummassakaan maassa minulla ei ole juurikaan ollut sosiaalisia tilanteita tai ystäviä. Loin uutta, kehitin itseäni ja treenasin kaksikin kertaa päivässä. Oli aikaa tehdä terveellistä ruokaa monta kertaa päivässä, tehdä spontaanisti juttuja ja ajatella. Töitä ja treeniä teimme paljon myös yhdessä poikaystäväni kanssa, joten erillistä parisuhdeaikaakaan ei aina ollut.

Nyt olen kolme kuukautta nähnyt joka päivä vähintään yhtä ystävääni tai ollut työtapaamisessa. Kaikki viikonloput ovat menneet sosiaalisissa reissuissa tai juhlissa. Olen merkannut kalenterin jokaiselle päivälle jonkun menon. Kontrasti ulkomailla asumiseen on ollut suuri, mutta toivottu. Molemmissa on hyvät puolensa, mutta nyt tuntuu, että kaikki elämäni osa-alueet ovat uskomattoman hyvällä tolalla: parisuhde, työ, asuintilanne, ystävät jne… Ainut, että nyt kun kaikki on ollut niin hyvin kun voi, olen ollut liian väsynyt nauttimaan siitä täysillä. Toki tietyissä hetkissä olen, mutta se yleistunne.

Tänä keväänä on tullut mentyä niin tukkaputkella, että en ole ehtinyt tai jaksanut pysähtyä fiilistelemään tarpeeksi usein hetkessä vaan jälkikäteen. Olen ollut suoritusmoodilla. Nyt viimeisen viikon olen kiinnittänyt hirveästi huomiota ajatteluuni. Siihen, että haluan pitää sen väsyneenäkin positiivisena ja elämäniloisena. Tiedän, että asennetta voi muuttaa ja, että ajattelu vaikuttaa mieleen ja mieli vaikuttaa kaikkeen. Silti, välillä voivottelen, etten vain enää jaksa…purkaan uupumuksen tunteitani lähimpiin. Tätä Helsinkielämää, töitä, tapahtumia ja matkustamistahan olen juuri toivonut, en voi nyt salaa haikailla Italian yksinkertaisempaa elämää ja rauhaa.

Olenkin nyt tietoisesti pysähtynyt hetkiin ja tuntenut kiitollisuutta. Viime päivinä olen taas tajunnut tosi hyvin, että en voi haluta ja haaveilla, odottaa ja sysätä täyttä onnea aina seuraavaan paikkaan ja aikaan. Yksi pysäyttävä ja koskettava uutinen tällä viikolla meni myös ihon alle. Sisäinen ääneni on hokenut viime päivät, että väsymys tai stressi ei ole kohdallani hyviä syitä olla nauttimatta jokaisesta päivästä. Olenkin tullut taas muistaneeksi kaikki asiat, jotka tiedän, mutta jotka välillä vaikea tuoda käytäntöön… Kiire on tuntunut itse aiheutetulta, väsymys asialta, jonka eteen vain on itse tehtävä jotain ja lasi muuttunut puoliksi täydeksi asennemuutoksen jälkeen.

Maaret Kallion aluille laittama #olisinpatiennyt -kampanja on myös saanut ainakin itseni ajattelemaan teini-iän aikaa. Ehkä senkin takia tuntuu vain kiitolliselta, kun mietin, miten moni nuoruuden pelko ja huoli on ollut turha. Elämä kyllä kantaa ja kaikesta voi seurata jotain hyvää. Nykypäivänä kai vastaisin Miten tulisi elää? -pohdintaani: sekä että. Jos mieleen edes tulee, voisinko katua myöhemmin etten tee tätä, niin sitten pitää tehdä. Kiitollisuus taas on paras tunne. Se kylvää positiivista ajattelua, mikä tuo taas onnellisuutta.

Oma #olisinpatiennyt kohta voisikin olla, että elämässä vaihtelee erilaiset ajanjaksot ja vaiheet, ja että pitkällä tähtäimellä se on vain hyvä asia. #olisinpatiennyt olla rauhassa kussakin elämänvaiheessa ja luottaa tulevaisuuteen sekä itseeni. Olisinpa myös tiennyt, että voittaminen ei ole tärkeintä, vaan se, että osaa toivoa muille voittoa ja iloita aidosti toisen puolesta. :)

photos / Lauri D. (edited by me)

9 Comments