Luin tänään Janni Hussin postauksen Kun syöminen ottaa vallan. Arvostan Jannin (ja muiden aiheesta kirjoittaneiden) rehellisyyttä ja rohkeutta kirjoittaa avoimesti aiheesta. Uskon, että näistä tarinoista voi saada vertaistukea ja apua. Pystyin itseasiassa samaistumaan tekstiin joissain kohtaa itsekin. En kuitenkaan ravinnon tai liikunnan suhteen niinkään, vaan siinä, miten ihminen voi sulkeutua omaan kuplaan… Miten perfektionismiin taipuvaisena, voi tehdä jostain pienestä asiasta elämää suurempaa.

Minulla työ on helposti se, mikä hallitsee kaikkea muuta elämää. Useimmiten olen pitänyt sitä itsestään selvänä, että totta kai sen kuuluukin mennä nuorena niin – ja koska rakastan työtäni. Kutsumustyö vie varmasti monet muutkin maailmaan, jonka ulkopuolella vetovoima vetää takaisin kohti työasioita. Kaikki tekeminen ei tule näkymään/näy blogissa, mutta kokonaisuudessaan teen paljon töitä. Jos en aina fyysisesti, niin ainakin ajatustasolla. Olen pitänyt nyt yllä hitaampaa postaustahtia ja huomaan, millainen katastrofi mielelleni ennen oli yksikin postaamaton päivä viikossa. Eikä siinä mitään, yrittäjän on tehtävä ainakin alkuun 24/7 töitä ja jos haluaa saavuttaa jotain, se vaatii uhrauksia. Niin aina sanotaan. Mutta kun tarkemmin mietin, minulle ei ole ollut mikään uhraus tehdä töitä, vaan eniten olen stressannut siitä, jos en voi antaa kaikkea aikaani haluamalleni asialle. Käytännössä ihan kuin muu elämä tulisi työn ”tielle”..

Kuten Janni kertoi omassa tarinassaan, olen melko varma, että juuri monilla ammattiurheilijoilla elämä pyörii pitkälti lajin ympärillä. Se menee varmasti siihen automaattisesti, koska intohimotyön lisäksi kilpaurheilu vaatii niin kokonaisvaltaisesti elämän eri osa-aluiden huomioimista levosta ja palautumisesta, ravintoon ja loukkaantumisen ehkäisyyn yms.. 24h panostaminen tuo varmasti taas niitä paineita, epäonnistumisen pelkoa ja ylisuorittamista. Itse pidänkin kilpaurheilussa henkistä valmennusta tärkeänä, koska myös mentaalinen puoli on osa suoritusta.

Nykyään esimerkiksi puhutaan paljon juuri siitä, miten trendikästä on osallistua fitnesskisoihin ja, kuinka kelkkaan hypätään liian nopeasti, liian kylmiltään. Seurauksena on monille ollut Jannin tapaan syömishäiriöitä, ylikuntoa jne.. Jannilla on urheilutausta, mutta voin vain kuvitella, että miten vaativaa kokemattomille on yhtäkkiä valmistautua johonkin niin intensiivisesti. Elämä eletään yhtäkkiä jonkun asian ehdoilla syömisestä sosiaalisiin tilanteisiin. Ei ihmekään, jos kisojen loputtua iskeekin tyhjyys ja elintavat ovat sekaisin. Olen myös joskus miettinyt, että vaikka minä haluan tehdä kaiken aina niin hyvin kuin voin, en ole kovin pitkäjänteinen. Se, että kyllästyn helposti ja vaihdan mielenkiinnonkohdetta usein, voi olla huono puoli, mutta toisaalta nuo asiat ovat ehkä säästäneet minut siltä, mitä ylisuorittaminen voi saada aikaan.

Nykyään myös tiedostan itsessäni taipumuksen tuohon perfektionismiin.. Tajuan, että silloin kun keskittyy vain yhteen asiaan elämässä ja menee siinä tosi syvälle, katoaa vähän asioiden perspektiivi. Esimerkiksi kun tein pelkästään mallinhommia ajatukseni pyörivät huomattavasti enemmän pinnallisten asioiden ympärillä ja kaikki ulkonäkeskeisyys alkoi ahdistaa. Miten hyvältä tuntuikaan silloin aloittaa opiskella filosofiaa, joka toi vastapainoa mallintyölle. Etäisyyden ottaminen saa näkemään asiat taas yksityiskohtien sijaan kokonaisuutena.

Mutta tiedostaminen ei tarkoita vielä toimintaa. On minulla tosiaan edelleen niin, että kun keskityn yhteen asiaan, muu maailma unohtuu helposti. Nykyisessä elämäntilanteessani seuraan 99% enemmän, mitä some-, viihde- ja mediapuolella tapahtuu, kuin mitä maailmassa oikeasti tapahtuu. Ennen suhde oli totaalisesti päinvastainen. Havahduin tähän yksi päivä, kun luin Helsingin Sanomia pitkästä aikaa ja mietin, että ennen luin Hesarin joka päivä. Hups.

Haluan vielä korostaa, etten sano, että siinä on mitään väärää, että omistaa elämänsä yhdelle asialle…mutta mielestäni siinä sulkee kyllä itseltään jotain pois. Toiset menevät sellaiseen äitikuplaan saatuaan lapsen, että kaikki pyörii vauvamaailman ympärillä, toiset fitnesskuplaan ja nykyään jotkut somekuplaan. Luulen, että vaikka alku tekemiselle olisi siinä, että tuo asia tuo onnea ja hyvää oloa, se viimeinen silaus elää tällaisessa ”kuplassa” tulee juuri siitä, että haluaisi olla täydellinen.

Ehkä tällainen äiti kokee, että on huono äiti, jos ei omista kaikkea aikaansa äitiydelle. Tai fitnesskuplassa oleva haluaa tehdä koko ajan enemmän kuin kilpailijat, koska pelkää, ettei saavuta unelmaansa menestyksestä. Itse olen tuntenut, että silloin jos (ja kun) en anna täällä blogissa koko ajan kaikkeani, olen epälojaali teitä kohtaan, jotka luette blogiani. Puhuin tästä yhden kollegani kanssa ja hän sanoi samaa, että jos ei panosta täysillä sisältöön ja vastaa kaikkiin kommentteihin, tuntuu kuin pettäisi ne, jotka tulee vapaa-ajallaan lukemaan/katsomaan blogia… Alan olla varma, että on hyvä olla omistautunut, mutta perfektionismi saa ajatukset lopulta aika jumiin ja asiat kääntyvät itseään vastaan. Välillä on haettava happea ihan muualta.

Osittain nämä tämän postauksen sekavat ajatukset lähtivät juuri tuosta. Siitä, kun oivalsin tällä viikolla jotain omasta arjestani lukiessani pitkästä aikaa metafysiikkaa. Mietin identiteettijuttuja ja mieleeni tuli jostain Leibnizin laki ja halusin tarkistaa netistä, miten se meni. Yhtäkkiä luin ulkona kahvilassa innoissani taas muutoksen ongelmasta, Theseuksen laivasta, entiteeteistä, ”Aamutähdistä” ja ”Iltatähdistä”. Tuli tosi hyvä fiilis. Pari vuotta elämäni oli tosi filosofiakeskeistä, käytin hirveästi aikaa teoreettisen filosofian parissa ja sen jälkeen unohdin kaiken. Ei, ei minusta filosofia olisi varmaan tullut, mutta miksi pitää olla joko-tai?! Nyt noiden metafyysisten probleemojen kertaaminen vei minut toiseen maailmaan, se rentoutti. Rentouduin paremmin kuin hetkeen.

…Ja tajusin, mistä se johtuu. Siihen aikaan kun luin filosofiaa minua rentoutti aikakauslehtien ja blogien lukeminen. Nykyään ei enää. Nykyään tarkkailen noita aina ammatillisessa mielessä. Mietin muun muassa, mitä itse voisin tehdä omassa työssäni paremmin (ja on tosi rentouttavaa yrittää koko ajan olla parempi. ;p). Tajusin, että se mikä ennen oli vapaa-aikaani, on nyt työtäni, eikä enää tuo minulle sellaista taukoa, mitä luova työ varsinkin vaatii. Myös urheilu- ja kokkaaminen eivät ole täysin irrallista työstäni, joten ei ihmekään, että minun on välillä vaikea saada ajatukset irti työstä. Kun luen kirjaa, mietin silloinkin usein, mitä tästä kirjoittaisin blogiin, vaikka sitten en lopulta edes kirjoita mitään! Minun pitää tehdä jotain, joka on kaukana työstäni. Ja teoreettinen filosofia on.. Ehkä palaan siis siihen ja alan nyt harrastamaan sitä. 😉

Tämä postaus lähti nyt vähän elämään, rönsyämään kunnolla. Mutta tiivistyksensä: aina sanotaan, että pitäisi keskittyä ja laittaa voimavaransa siihen yhteen asiaan, mitä haluaa. Mutta uskon, että silloin pidemmällä aikavälillä henkinen hyvinvointi kärsii ja se vaikuttaa negatiivisesti myös sen asian tekemiseen, mihin sen fokuksensa on 100% laittanut. Luulen, että tasapaino tulee juuri siitä, ettei yksi elämän osa-alue dominoi kokonaan muita. Ehkä omaa kuplaa kannattaa kasvattaa ei supistaa. Elämässä on nimittäin muutakin.

Kivaa viikonloppua!♥