Uupumisesta & Levosta

28

Thoughts

22.07.2018

En ole tyyppi, joka peruu sovittuja juttuja, saati sellaisia, mihin liittyy työt tai muut henkilöt. Olen tunnollinen ja menen, silloinkin kun ei jaksaisi tai huvittaisi. Koen, että monessa asiassa huono omatunto ja syyllisyyden tunne on raskaampi taakka, kuin suoritus. Silti olen äärimmäisen tarkka kuuntelemaan kehoani ja analysoimaan sen tuntemuksia. Tiedän, miltä tuntuu voida hyvin suunnilleen kaikilta osapuilta. Tunnistan helposti, kun kroppani ei ole optimitilassa, ja tiedän sen viestittävän minulle viisaana mekanismina erilaisia juttuja.

Tulin joku aika sitten pisteeseen, jossa tajusin, että jotain on oikeasti tehtävä. Olen jo näköjään vuosia mennyt siihen suuntaan, että seuraavaksi olen kunnolla loppuun palanut. Moni toivoi, että kirjoittaisin tästä aiheesta, vaikka suoraan sanoen näin rehellisenä oleminen blogissa aina vähän kauhistuttaa. Koen kuitenkin, että haluan jakaa blogissa aitoutta -muutakin kuin iloja ja onnistumisia.

Kesäkuisena keskiviikkoaamuna olin pakannut kaiken ja meikannut lähes valmiiksi, mutta yhtäkkiä iski sellainen uupumus, etten jaksanut nostaa meikkisutia kasvoille. Olin yksin kotona ja istuin tunnin paikallani ja yritin kerätä voimia. Tuntui kuitenkin, että syke vain nousi ja sydän pamppasi rinnassa. Siinä vaiheessa, kun itkin meikkini kasvoille, alkoi myös kunnolla ahdistaa, että puolen tunnin päästä pitäisi lähteä vuorokaudeksi reissuun. Vaikka olin odottanut reissua ja tiesin, että siellä olisi ihana porukka ja kaikkea kivaa, tuntui tässä tilanteessa sosiaalisuus, kuvattavana olo ja materiaalin luominen kerrassaan mahdottomalta… Olin muutenkin huomannut, että pikkuhiljaa moni kiva juttu, oli alkanut tuntua velvollisuudelta. Osa minusta halusi olla vain kotona tekemättä mitään.

Soitin poikaystävälleni, mutta en saanut edes sanaa sanottua. Hän onneksi otti ohjat käsiin ja päätti puolestani, kun en siihen itse pystynyt. Peruimme reissun ja raivasimme muutenkin loppuviikon vapaaksi velvollisuuksista. Tai hän raivasi. Olen niin kiitollinen poikaystävälleni tästä. Ei tämä tietenkään yhtäkkiä tullut, mutta monista vastaavista tilanteista ja hetkistä viime aikoina, tiesin sisimmässäni, että nyt ei vain jaksa, vaikka kuinka haluaisin. Makasin käytännössä koko päivän sohvalla ja nukuin kahdet yli 3 tunnin päiväunet. Tästä eteenpäin nukuin viikon joka päivä päiväunet, ja lähiaikoina on mennyt myös sellaiset kevyet 11 ja 16 tunnin yöunet. Pärjään normaalisti suhteellisen vähillä unilla, enkä koskaan kaipaa yli 8 tuntia unia, saati päiväunia. Jos saan nukkua 7-8 tuntia yössä olen tosi tyytyväinen.

Tämä jatkuva väsymys on jatkunut maaliskuusta asti. Ajoittainen ylikuormituksen tunne ja epätasapaino pari vuotta. Tänä keväänä kerran nukuin työtapaamisestakin pommiin. Olin unissani tullut sänkyparvelta alas ja ottanut puhelimen sänkyyni ensimmäisen herätyksen jälkeen ja sammuttanut tämän jälkeen 4 muuta herätystä täysin tajuamattani asiaa. Olen kevään aikana useampia kertoja säikähtänyt sydämen tykytyksiä ja paniikin nousevaa tunnetta, pidätellyt itkua ennen tapaamista tai muuta sellaista. Kaikki nämä ovat itselleni jotain aivan uutta. Kevät on ollut huikea, olen ollut myös onnellinen. Siksi onkin vaikea käsittää, hyväksyä tai uskoa, että olisin jotenkin epätavallisen väsynyt/uupunut. Nytkin tätä kirjoittaessa, mietin, että ehkä en olekaan. Ehkä suurentelen asioita. Mutta samalla tiedän, että en ole ihan oma itseni.

Miten tähän sitten tultiin?

Pikkuhiljaa monen asian summana.

Muun muassa näistä kevään postauksista voi jo aistia tätä teemaa…

Paras versio itsestä – Hyvinvoinnin priorisointi

Stressi, ravinto & ravintolisävinkkini

Ostolakosta ja muista ajatuksistani

Miten pitäisi elää

Tunnelukkoja ja pelkoja

Lisää luovuutta…?

Päästä irti

Mutta lyhyesti tähän päädyttiin siten, että olen työskennellyt kahden yritykseni parissa 2,5 vuotta käytännössä ilman ainuttakaan oikeasti vapaa päivää, puhumattakaan lomasta. Kaikki ei ole ollut aina sitä, miltä blogissa on näyttänyt. Kun olen ottanut toisessa rennommin, on ollut aika panostaa toiseen. Olen priorisoinut työt tosi pitkään ykköseksi. Koska työt ja viestit eivät tuplayrittäjällä tekemällä lopu, niin siinä usein käy niin, että työt valtaavat vähintään ajatukset 24/7. Olen tuntenut koko ajan ristiriitaisia fiiliksiä siitä, että kun annan toiselle asialle panostukseni, kärsii toinen. Kun en voi tehdä asioita niin hyvin kuin osaan, se vaivaa minua. Työstressin lisäksi 8 työreissua ulkomaille muutaman kuukauden sisään, tässä työssä väkisin eteen tulevan negatiivinen arvostelu sekä muutto takaisin Suomeen, verottivat varmasti osansa.

Nyt voin selvästi paremmin, kun olen ottanut löysemmin kesän… mutta tiedän, että ei tilanne ole oikein pysyvästi muuttunut. Aina hetkeksi helpottaa ja sitten ahmin töitä, velvollisuuksia ja tilaisuuksia, kun kuvittelen, että jaksan hyvin. Mutta kapasiteettini ei ole missään vaiheessa ehtinyt palautua täysin ennalleen, joten uuvun nopeammin kuin ennen. Näin ainakin tätä itse tulkitsen tunteideni mukaan ja siksi, yritän nyt tehdä arkeeni ja asenteeseeni pysyviä muutoksia.

Nykypäivänä elämän tahti ja vaatimusten taso on nousut niin paljon, että uupumisen tunteet ovat hyvin yleisiä. En halua kokea totaalista burn outia, joten yritän ensiksi työstää perfektionismiani sekä ottaa lomaa, vaikka en osaisi. Olen hokenut pitkään poikaystävälleni, että olen loman tarpeessa, mutta en koskaan osaa, pysty tai halua ottaa sitä. Nyt ajastin pari postausta valmiiksi ensi viikolle, mutta muuten pidän lomaa viikon ajan. Tai pidempään, jos siltä tuntuu. Instaa saatan päivittää, mutta vain jos en ota siitä mitään paineita. Haluan muuttua takaisin omaksi itsekseni ja löytää balanssin oman hyvinvoinnin ja työn välille. Haluan taas priorisoida oman hyvinvoinnin ennen työtä.

Luin viime viikolla tosi mielenkiintoisen artikkelin Hesarista, joka kolahti. Siinä sanottiin näin:

”–Jos ihminen on intohimoammatissaan ja saa tehdä työtä, jota oikeasti rakastaa, kuormitusta voi jaksaa pidempään.

”Sisäiset palkkiot ovat niin suuria, että ihminen jaksaa huimiin suorituksiin ja pystyy tekemään eläimellistä työviikkoa. Pahimmillaan se voi auttaa jaksamaan liian pitkään. Kuilu, johon sen jälkeen putoaa, on syvä”, Hakala sanoo.

Perfektionisti on ihminen, joka pyrkii virheettömään jälkeen, mutta ei tietenkään voi saavuttaa sitä. Lähes poikkeuksetta hän on myös työnarkomaani.”

Olisi ihana lukea teidän kokemuksia ja ajatuksia aiheesta! Mutta nyt hyvää ja rentouttavaa heinäkuun loppua, palaan tänne elokuussa sen jälkeen, kun olen nauttinut vieraistamme Italiassa sekä pienestä road tripistä Keski-Euroopassa. 🙂