MIKÄ TULEE ENSIN – VISIO, INTOHIMO VAI TOIMINTA?

16

Thoughts

21.02.2018

Tästä aiheesta olen puhunut useammankin kanssa livenä. Tämä keskustelukaava (hyvin karkeasti kirjoitettuna) on nimittäin toistunut viimeisen vuoden aikana ainakin kolme kertaa:

X: Haluaisin tehdä jotain uutta ja erilaista.
MINÄ: Mitä se voisi olla, mikä sinua kiinnostaisi?
X: Toivoisin elämääni ainakin enemmän —-. —- kyllästyttää, tiedän ettei se ole juttuni.
MINÄ: Haluaisitko siis vaihtaa kokonaan alaa?
X: Joo, olen jo pitkään halunnut. Mutta en oikein tiedä, mitä se voisi tarkemmin olla…?! Tai tiedän kyllä ehkä, mitä haluaisin. Mutta se toteutus… Pitää miettiä vielä. En ole vielä valmis. Pitää olla kärsivällinen, kun on oikea hetki ja kun osaan enemmän.
MINÄ: Niin tai sitten aloitat vaan. Ei kukaan kehity kokeilematta. Mielestäni kannattaa rohkeasti vain mennä tuntematonta päin. Niin itse olen tehnyt, vaikka aina onkin jännittänyt.
X: Mutta sinulla on kuitenkin ollut visio.
MINÄ: Itse asiassa ei ole koskaan ollut. En ole koskaan ollut varma, mihin olen menossa ja mitä tekemässä. Olen aina ottanut riskejä ja ollut epävarma, mutta se on kannattanut. Varsinkin, jos ei ole tyytyväinen tilanteeseen nytkään, onko oikeasti menetettävää?

Yllä mainittu ei ole suoraan lainaus mistään tietystä jutteluhetkestä, mutta suunnilleen. Haluan kirjoittaa tännekin aiheesta. Olen nimittäin törmännyt harhaluulon, mikä pysäyttää minut: moni, jonka kanssa olen jutellut nykyisistä projekteistani, luulee, että minulla on ollut ensin tarkat visiot ja suunnitelmat – ja sitten olen vasta alkanut toteuttaa näitä. Mutta totuus on pitkälti päinvastoin. Sama bloginkin kanssa. Visio, motivaatio, intohimo – kaikki nämä kolme ovat olleet enemmänkin seurausta tekemisestä, kuin alkuperäinen syy, joka on ajanut toimintaan.

Puhun aina blogissa unelmien ja tavoitteiden tärkeydestä. Jos haluaa ottaa elämän ohjat omiin käsiin, on tuo ajatusprosessi tärkeä: mitä haluat? Yksi lukija kuitenkin muistutti kommenteissa, että toiminta on se, joka eniten merkkaa. Olen samaa mieltä. Moni nuori haaveilee ja luottaa liikaa, että unelmat toteutuvat itsestään ja tilaisuudet tupsahtavat eteen ilmasta… Moni myös mielestäni keskittyy liikaa metodiin, suunnitelman hiomiseen, odottaa, että on IHAN varma tai, että kirkas visio iskee tajuntaan. Jos jotain haluaa, pitää kuitenkin myös (ja melkeinpä ennen kaikkea) kääriä hihat ja löytää sisua. Itse välillä unohdan, että monet ”jahkailevat”, pohtivat ja punnitsevat paljonkin. Osa loputtomasti. Itse olen persoonaltani aika spontaani, ja esimerkiksi vapaus on arvoasteikollani korkeammalla kuin turvallisuus. Mutta tajuan, että monille tietysti toimiminen voi olla ymmärrettävästi vielä paljon haastavampaa.

Moni ihminen valitsee mieluummin tutun ja huonon, kuin tuntemattoman, mutta potentiaalisesti erinomaisen. Epävarmuus on pelottavaa, ahdistavaa ja työlästä –  ja siksi, ihmiset varmasti jäävät tuhoaviin ihmissuhteisiin tai työpaikkaan, jossa ei viihdy ollenkaan, jättävät matkan tekemättä yms… Vaikka tässä postauksessa haluan korostaa toiminnan tärkeyttä, en sano, ettei pitäisi harkita ja pohtia mahdollisia riskejä. Ei pidä olla vastuuton. Ainoastaan riittävän peloton, että ei pelkää sitä, että tekee virheen. Meillä on yksi elämä… (ellei usko sielun vaellukseen). 🙂

Olen sanonut tämän ennenkin, mutta elämänasenteeni on siis se, että pitää ottaa itse vastuu siitä, että luo tilaisuuksia, on aktiivinen, ottaa ohjat käsiin ja kunnioittaa itseään sen verran, että antaa itselleen mahdollisuuden parempaan elämään. Koska yrittämistä tuskin katuu. Olen joutunut oppia monia juttuja vähän kantapään kautta, mutta olen iloinen, että olen edennyt asioihin suorastaan suin päin. Muistan aina tämän uraopetuksen: esitä, että osaat, kunnes osaat.

Mieleeni tulee ainakin viisi esimerkkiä, joissa olen tehnyt ja kuvitellut olevani ihan hyvä, vaikka jälkikäteen olen tajunnut, että olen ollut täysamatööri – olen suorastaan mokannut tai tehnyt virheitä ”julkisesti”. Mutta vain ne, jotka ovat oikeasti osanneet, ovat nämä mokani huomanneet. Suurimmassa osassa ammateista pikkuvirheiden tekeminen ei ole kuitenkaan niin vakavaa. Itse mietin, että ihminen tekee joka tapauksessa aina uuden asian äärellä tietyn määrän virheitä tai tietyn ajan huonompaa jälkeä. Mitä aikaisemmin aloittaa, sitä nopeammin nuo ovat ohi ja sitä paremmaksi ehtii tulla. Yksinkertaista. Mutta taistelen tämän asian kanssa tietysti silti itsekin mielessäni. Mitä enemmän tietää, sitä enemmänhän myös tajuaa, mitä ei tiedä. Huijarisyndrooma on tuttu juttu.

Haluan sanoa, että kun vain aloittaa, niin usein se into kasvaa, mitä syvemmälle asiaan pääsee sisään. Ja mitä enemmän jostain asiasta kiinnostuu, sitä paremmaksi siinä tulee. Muutama esimerkki omasta elämästäni:

Lainasin Rikhardinkadun kirjastosta filosofi Esa Saarisen kirjan, luin sen nopeasti ja päätin hakea opiskelemaan teoreettista filosofiaa Helsingin yliopistoon. Olin käynyt lukiossa yhden pakollisen filosofian kurssin lisäksi estetiikan kurssin. Lisäksi olin lukenut puoleen väliin nuorille suunnattua Sofian maailma -romaania, johon tarinan oheen on sisällytetty paljon filosofian historiaa. Pääsykoekirja oli siis toinen filosofian kirja, jonka luin elämässäni. Mutta olin saanut mielijohteen, että halusin yliopistoon. Tein myös suunnitelman ja pidin siitä kiinni (postaus Pääsykokeisiin valmistautuminen löytyy täältä.) Pääsykokeissa tunsin itseni huijariksi. Samoin kuin ensimmäisellä kouluviikolla, kun aika pian minulle nimittäin selvisi, että moni tiesi valmiiksi filosofiasta sata kertaa enemmän kuin minä – tietenkin mukana oli niitä, jotka olivat ”harrastaneet” koko elämän filosofiaa. Mutta aloin kiinnostua koko ajan enemmän, lopulta luinkin paljon ylimääräistä ja sain suurimmaksi osaksi vitosia ja nelosia. Samoin kävi teollisen muotoilun kanssa. Hyvä, kun osasin pääsykoehaastattelussa nimetä yhtään muotoilijaa, mutta puolen vuoden ajan ahmin kursseja, näyttelykäyntejä yms. kaikki päivät täyteen.

Näistä edellä mainituista ei tullut uraa, mutta ensin oli toiminta – sitten vasta innostus ja lopulta intohimokin perehtyä asiaan. Omalla kodallani motivaatio ainakin kasvaa tehdessä. ”Ongelma” itselläni on ehkä se, että olen kiinnostunut ja motivoitunut niin moneen eri asiaan, että siksi koulut ovat jääneet kesken. Minulle sopii yrittäjyys. Niin myös joogassa ja valokuvaamisessa: intohimo ja visio on kasvanut tehdessä. Tein ensimmäisen kunnon työkeikkani valokuvaajana kuvaamalla jpg-kuvia, koska en ollut koskaan kuvannut raw-kuvia, enkä edes kunnolla tiennyt, mitä ne ovat. Kolmeen ensimmäiseen blogivuoteeni en tiennyt objektiiveista mitään. Ennen kameratekniikka ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, nyt laitan rahani kaikkein mieluiten kamerakalustoon ja kuvaustarvikkeisiin.

Ihmisen kapasiteetti on kai sellainen. Teollisessa muotoilussa opin, että jos muotoilee ja ideoi liian innovatiivisen esineen tai asian, se ei todennäköisesti toimi (kuin ehkä sadan vuoden päästä), koska ihmismieli vastaanottaa n. 10% muutoksia kerrallaan. En nyt muista, menikö se ihan tarkalleen näin. Mutta ideana: mieti esimerkiksi, jos nykyinen iPhone applikaatioineen ja kehittyneine kosketusnäyttöineen olisi ollut  lankapuhelimen sijaan ensimmäinen puhelin, minkä saat käteesi. Kerralla ei pysty omaksumaan loputtomasti uutta, joten älä odota sitä itseltäsi. Kun kirjoitin Cosmopolitaniin omaa palstaa tai lehtiin artikkeleita, hyppäsin varmasti liian nopeasti saappaisiin, joita en omasta mielestäni pystynyt täyttämään. Mutta minulle fakta on, että toiminnassa oppii tehokkaammin kuin seuraamalla. Kun on pakko.

En sano, että olen aina välttämättä tehnyt oikeita valintoja, mutta en vaihtaisi mitään, en kadu mitään. Siksi voin sanoa, että jos tiedät, mitä haluat edes suurin piirtein, niin täydellisen vision tai motivaation odottelun sijaan on toinenkin vaihtoehto olemassa. Voi yrittää uutta toimintamallia: toimimista. Olet vahvempi kuin luuletkaan. 🙂 ♥