Wellness

Elämänhallinnasta, nukkumisesta & visualisoinnista

marraskuu 13, 2019

Suomeen ollaan taas kotiuduttu… Kuolleet kaktukset heitetty roskiin ja tuoreet kukat ostettu pöydälle, pyykit pesty, aamujoogat aloitettu ja unirytmi käännetty. Kotiinpaluu sujui pääosin hyvin, oli ihana nähdä heti uutta perheenjäsentämme. Ajatuskin tästä rakkaasta vauvasta ja siitä, että olen täti, Laurin kanssa kummeja, tekee minut onnelliseksi. Puhumattakaan siitä, kun saa pikkuisen syliin! Varma päivän piristäjä!

Kirjoitin tätä postausta jo viikko sitten, en vain ehtinyt viimeistellä ja julkaista. On huvittavaa, miten mielialani on ailahtanut muutamissa päivissä. Kyse on todennäköisesti pms-oireista, menkat ovat alkamassa ja yleensä tunnen tämän aina olotilassani. Mutta toisaalta huomaan, että niin paljon, kun montaa asiaa Suomessa rakastankin, koen täällä ihan eri lailla paineita. Vaikka työnkin määrä olisi jopa vähemmän, mitä maailmalla teen, niin silti stressi puskee helpommin. Ehkä voi olla, että vähän tämä sateinen, musta, sääkin vaikuttaa. Joka tapauksessa juuri tänään olisi vaikea kirjoittaa näin, mikä oli aikaisempi tekstini ja koko edeltävän kuukauden fiilis:

Yleisesti ottaen kuuluu tosi hyvää. Olen tuntenut itseni poikkeuksellisen onnelliseksi reilun kuukauden ajan. Rennoksi, iloiseksi ja hyväntuuliseksi – ei-stressaantuneeksi. Elämään mahtuu toki erilaisia jaksoja koko ajan ja uusimman Sport-lehden kannessakin lukee kansihaastatteluni otsikkona ”Oli vaikeaa myöntää, että voin huonosti”. Tämä viittaa siihen, että uuvuin reilu vuosi sitten ja siitä toipuminen täysin on ottanut aikansa. Hyvinvoinnista bloggaavana sitä koki, että pitäisi aina olla jotenkin hyvinvoiva. Losissa aloin oikeasti voimaan taas hyvin ja olen nyt analysoinut, mikä teki niin selvän eron mielialaani ja energiaani. Olen nimittäin päättänyt, etten anna nyt Suomen muuttaa sitä. :)

Mikä Losissa sitten muuttui?

Edit: Hah, pitää tarkastaa alla oleva lista, että onko nämä asiat kahden viikon Suomessa olon jälkeen kunnossa.

1. Aluksi nauroin Laurille, että tämä muutos mielentilassani ja rauhallisuudessani täytyy johtua siitä, että ostin Ananda-nimisestä kaupasta (maailman ihanin kauppa!), kaksi kivistä tehtyä käsikorua, joita olen pitänyt sen jälkeen joka päivä.

Itse haluan uskoa kivien hoitavaan vaikutukseen, ja tämä kokemus vahvisti tätä. Kiviähän on käytetty tuhansien vuosien ajan eri kulttuureissa ympäri maailman poistamaan fyysisiä, psyykkisiä ja henkisiä tukoksia. Niiden uskotaan auttavan energiavirtaukseen. Valitsin kivikorut, joiden nimet olivat Serenity ja toinen liittyi jotenkin positiivisuuteen. Pitää kaivaa jostain lappu, jossa oli näistä tarkemmin. Joka tapauksessa korukivien voima liittyi tunteiden hallitsemiseen, positiivisuuteen, rauhallisuuteen, seesteisyyteen ja tyyneyteen. Enkä muista, koska olisin ollut näin tyyni näin pitkän ajan putkeen. On ollut ihanaa olla niin hyväntuulinen! En lakkaa käyttämästä näitä koruja enää koskaan. ;)

Edit: Minulla totta tosiaan oli parin päivän tauko käytössä, kun korut jäivät Seinäjoelta tultaessa toilettilaukkuun pyörimään! Tänään aamulla otin taas korut ranteeseen! Yksi päivä tässä pikkuveljeni pyysi apua filosofian kokeen kanssa. Kertasin metafysiikkaa, induktiivista ja deduktiivista päättelyä, skeptismiä ja empirismiä. Olin innoissani! Huomasin tajuavani monet asiat nyt käytännöllisemmin kuin silloin kuin opiskelin filosofiaa. Silloin tuntui, että kaikki oli vain teoriaa, jolla ei ole kosketusta arkielämäni kanssa. Yksi kysymys liittyi tieteen ja pseudotieteiden eroihin… Täällä minä nyt sitten (silti) kirjoitan blogiin kivillä hoitamisesta. Hups.

2. Toinen asia on varmasti se, että minulla oli aikaa Losissa vähän enemmän kuin yleensä. Sain siivottua sähköpostini, tehtyä kymmeniä sivuja raportteja, järjestettyä valokuvani, tietokoneeni ja kovalevyni, tehtyä mediakortit ja portfoliota jne… Tähän asioiden järjestelyyn toimi inspiraationa muuten Sampo Sammaliston Viisas pääsee vähemmällä 2.0 -äänikirja. (Blogiin kirjoitin ensimmäisestä painoksesta tänne.) Aivokapasiteettiani vapautui paljon asioille, joita olen lykännyt. Perustin arvo-osuustilin ja aloin vihdoin sijoittamaankin.

Olen tavallaan tosi kaoottinen, epäjärjestelmällinen ja sotkuinen arjessa, mutta tarvitsen sitten erikseen ajan, kun ehdin laittaa kaiken kuntoon. En voi sietää sitä, että asiat eivät ole hallinnassani ja ympäristö siisti. Nyt oli jo mennyt pitkään niin, että tuntui, ettei ylimääräistä aikaa tai energiaa ollut koskaan. Alkusyksyyn ajoittui perus juttujen oheen paitsi joogaopettajaksi valmistuminen ja Suomesta kahdeksi kuukaudeksi pois lähtö, niin myös yhden työlään projektin ”viimeistely”. Losissa oli yhtäkkiä mahdollisuus pitää vapaahetkiä ja vitsit, että oli ihanaa Laurin kanssa lähteä spontaanisti patikoimaan tai rannalle iltapäiväksi. Aloimme myös taas urheilla yhdessä. Elin siis terveellisemmin, ulkoilin enemmän, söin enemmän vihreää ja harrastin kumppanini kanssa yhdessä. Ihan perusjuttuja, pieniä tekoja, joilla iso vaikutus hyvinvointiin ja mielialaan!

Edit: Koen, että hyvinvointiin panostaminen on pysynyt ja motivaatio on korkealla. Olen käynyt esimerkiksi monta kertaa viikossa joogassa. Toki isäinpäivänä ja Seinäjoella muutenkin tuli herkuteltua, mutta yleisesti tämä osa-alue on pysynyt hyvällä tasolla. Suomessa ei olla kuitenkaan kertaakaan urheiltu Laurin kanssa yhdessä ja tätä kyllä Losista kaipaan. Pitää yrittää houkutella Lauria aamujoogaan! Lisäksi vaikka maili onkin pysynyt siistinä ja kalenteri kunnossa, alkaa kaaos taas astua elämään, kun juuri tulin Seinäjoelta ja perjantaina on jo lähtö viikoksi Lappiin työreissulle. Sitä ennen to do -lista on aika pitkä. ;)

3. Ja sitten se isoin juttu ehkä: nukkuminen. Ja nyt ei kannata ymmärtää väärin, että täälläkin mainitsemani 5am club ja kello viiden herätykset olivat huono juttu. Päinvastoin. Se oli sysäys parempaan. Aloin siis elokuussa testaamaan Robin Sharman 5am clubia. Sen myötä olen pikkuhiljaa kiinnostunut nukkumisesta enemmän ja alkanut kyseenalaistaa tapojani. Toki aina puhutaan nukkumisen tärkeydestä ja unen laadusta – totta kai tiesin sen merkityksen teoriassa. Olin ennen vain siinä uskossa, että minulle riittää 7 tuntia vallan mainiosti. Kuudella tunnilla mentiin usein. Ehkä joskus riittikin, olin niin intohimoinen töiden ja elämän suhteen, että jaksoin painaa väsymättä. Mutta sitten tuli tuo romahtaminen ja sitä edelsi jo se, että aloin nukkua pommiin kymmenestä herätyksestä huolimatta, kävelin alas parvelta sammuttamaan herätyskellon ja en muista siitä mitään, ja nukahtelin, milloin mihinkin.

Nyt olen sisäistänyt, että olen ollut todella väsynyt unen puutteen takia. Aikaerot, palautumisen puuttuminen, epäsäännöllisyys ja se, että olen luovimmillani iltaisin, vaikuttivat, että menin aina nukkumaan puolen yön jälkeen. Vaikka halusin kääntää rytmiäni siihen, että menen aikaisin nukkumaan en onnistunut pysyvästi. Edelleen minulle täydellisen rytmin etsiminen on käynnissä, mutta iso muutos on tapahtunut siinä, että nyt tähtään 9 tunnin uniin. Vähintään kahdeksaan. Menen heti sänkyyn, kun alkaa väsyttää enkä katso sarjoja, lue kirjaa, tee kotitöitä, saati töitä. Tiedän, että voin mieluummin herätä kello 5:ltä aamulla tekemään hommat loppuun kuin se, että viivyttäisin nukkumaan menemistäni. Uskon, että tällä on hyvinvointini kannalta valtava ero, että tajuan nyt priorisoida nukkumista ja, että se tapahtuu kehon luonnollisen rytmin mukaisesti. Tähän on auttanut varmasti sekin, että lopetin kolme kuukautta sitten kahvin juonnin. Se oli loistava päätös (vaikka aluksi vaikea).

Edit: Nukkumisen priorisointi on pysynyt, vaikka Seinäjoella tulikin valvottua pidempään. On myös iso muutos, että nykyään nukkuminen on ihanaa, vaikka joskus pidin sitä ajan hukkana.

Tuo kahden kuukauden Jenkkireissu oli yksi unelmien täyttymys ja olen todella kiitollinen siitä, sekin lisää hyvää oloa. Kiitollisuus. Tällä hetkellä tulevaisuus on hyvin avoinna. Pohdimme sitä, muutammeko kokonaan ulkomaille taas, sitä luopuako kämpästä Suomessa, vaihtaako asuntoa, ostaako koti Suomesta. Mihin seuraavaksi, mitä seuraavaksi. Moni asia on juuri nyt avoin, mutta moni asia on nyt myös paljon selkeämmin kuin 3 kuukautta sitten.

Olen kuitenkin pyrkinyt myös nyt enemmän positiiviseen itsepuheluun elämän suhteen. Vähintään joogaharjoituksen jälkeen meditointihetkessä otan aikaa sille, että hoen itselleni mielessä positiivisia asioita. Mietin asioita, mistä olen kiitollinen, mutta myös visualisoin itseni jo sinne, mihin suurimmissa unelmissani haluan olla. Olen aina uskonut siihenkin, että vedämme puoleemme asioita, joita ajattelemme. Tästä pitäisi kirjoittaa enemmän taas, blogin alkuaikoina tein enemmän aiheeseen liittyviä postauksia… Mutta pointtina, että olen alkanut taas työstää tällaista visualisointia ja affirmointia tietoisesti. :)

Mitä teille kuuluu?! <3 :)

5 Comments

Mitä paino minulle merkitsee?

lokakuu 24, 2019

Anna-Maria haastoi hyvinvointibloggaajia kirjoittamaan, mitä paino meille merkitsee. Endorfiinikoukussa-blogin Elina ehti jo aiheeseen tarttua ja minäkin aloin miettiä asiaa. Kävin kesällä perus terveystarkastuksessa mittaamassa verenkuvani, raudan ja D-vitamiinin pitoisuudet yms… ja lääkäri kysyi, paljonko painan. Tajusin, että en tiennyt yhtään. Se voi olla mitä tahansa 58-69kg välillä. Luulisin. En ole käynyt puntarilla sen jälkeen, kun muutimme Englannista keväällä 2016. Yli kolmeen vuoteen. Enkä ole edes ajattelut painoani. Suoraan sanoen ei voisi vähempää kiinnostaa. Vai pelkäänkö vain nousta uudestaan puntarille…?

Miten tässä näin kävi? Miten, minä luovuin puntarista? Minä, joka kävin puntarilla joka päivä, välillä useammankin kerran. Minä, joka tavoitteli aina jotain 56-57kg painoa ja piirsin vihkoihin janaa, jossa oli nykyinen painoni ja toisessa päässä tuo tavoitepaino. Minä, joka kerran saavutti 54kg painon ja oli tyytyväisempi vartaloonsa kuin kertaakaan aiemmin. Joka painoi 65kg ja tunsi itsensä valtavaksi.

En suunnitellut lopettavani puntarilla käyntiä, mutta kun muutimme Englannista Italiaan ja siitä myöhemmin Belgradiin, emme koskaan hankkineet puntaria. Emme ehtineet, koska koko ajan olimme menossa eri puolilla maailmaa. En vain ole ollut paikoissa, joissa olisi ollut puntari, jolle nousta. Kerran vähän myöhemmin katsoin puntaria Italiassa elektroniikkakaupassa ja harkitsin jo ostamista. Mutta sitten mietin, että miksi ostaisin? En nähnyt yhtään syytä. En hankkinut siis puntaria myöskään Helsingin asuntooni.

Nyt tätä kirjoittaessa mietin, että ehkä pelkäänkin sitä, mitä lukema näyttää ja on helpompi olla tietämättä?! Mitä jos se onkin vaikka 70kg? Enemmän kuin olisin ajatellut, enemmän kuin olen koskaan painanut? Mutta ei, tuskin sekään muuttaisi mitään, koska olen tyytyväinen näin ja sekin olisi terveellisissä lukemissa.

Pelkäsin aina, että jos en kontrolloisi painoni mittareiden avulla (huom. puntarin lisäksi käytin mittanauhaa), paisuisin kuin pullataikina huomaamattani. Olinhan jo kerran kerryttänyt painoa selvästi tajuamatta itse asiaa. Kun aloitin mallin työt 15-vuotiaana, lopetin samoihin aikoihin voimistelun ja ilmeisesti tämä alkoi näkyä pian painon kertymisenä. Minulle tuli silloin täysin yllätyksenä, kun toimistolta sanottiin, että minun pitää laihduttaa tai en voikaan lähteä kesäksi Milanoon. Sitä ennen en ollut koskaan miettinyt painoani. Tai jokin hatara muistikuva on siitä, kun kavereiden kanssa ala-asteella vertailtiin painoja ja minua hävetti, että painoin eniten ja huijasin luvun pienemmäksi. Tähän aikaan en tajunnut, että no hitsi on vähän eri asia, että on 176cm pitkä kuin vaikka 165cm. Painoja ei pitäisi koskaan vertailla.

Seuraavat 10 vuotta menivätkin painon tarkkailussa ja se vei valtavasti energiaa. Hyvinvoinnista kiinnostuttuani tiesin kyllä, että paino ei todellakaan kerro kaikkea kehon koostumuksesta ja muodosta. Lihas painaa. Mutta jotenkin en silti sisäistänyt asiaa – treenasin enemmän kuin koskaan salilla ja koska painoni oli isompi kuin aktiivisimpina malliaikoina, luulin olevani todella iso. Pyrin laihduttamaan, vaikka ylimääräistä rasvaa ei kehossani kyllä kovin paljoa edes ollut. Nyt kun katson noita kuvia, mietin, että olin vain lihaksikkaampi.

Ehkä kehonkuvani ja tavoitteeni olivat ihan vinksallaan ja ristiriitaisiakin. Halusin näyttää samaan aikaan sirolta, mutta treenata isoja painoja salilla ja halusin näyttää naiselliselta, mutta saada mahdollisimman alhaisen rasvaprosentin. jne. En koskaan oikein ollut tyytyväinen mihinkään.

On hassua, miten selvästi näen yhä puntarin lukemat silmissäni. Sen kuinka heti herättyäni ennen juomista menin puntarille alushousuissa, ja toivoin, ettei mittari näytä suurempaa kuin edellispäivänä. Ei ehkä se positiivisin tapa aloittaa päivä.

Luulin painon kontrolloinnin ja tarkkailun oikeasti auttavan, motivoivan ja innostavan. Mutta tosiasiassa päinvastoin. Se ahdisti. Paino vaihtelee joka tapauksessa melko selvästikin, lentomatkojen, kuukautisten, edellisten aterioiden seurauksena… Kun huomasin, että nesteitä on kertynyt liikaa, yritin päästä niistä eroon nopeasti syömällä sinä päivänä vain vihersmoothieta tms. Toisaalta taas toisin päin, silloin kun laskin esim. kaloreita saatoin lisätä syömisiäni vain siksi, että sain syödä vielä lisää, vaikka ruokaa ei enää tehnyt mieli eikä ollut nälkä. Sen sijaan, että olisin kuunnellut kehoani, perustin valintani ulkoisiin mittareihin.

En sano, ettei tämä olisi koskaan järkevää. Joissain tapauksissa varmasti kyllä, varsinkin jos on ihan pihalla omista elintavoista tai on oikeasti joku järkevä tavoite esim. painonpudotukselle. Jos on kuitenkin normaalipainoinen terveellisesti syövä henkilö, sanoisin, että kannattaa unohtaa puntarit. Viedä ne kellariin pölyttymään. :)

Elämästä on tullut rennompaa ja vapautuneempaa, kun en enää mieti painoni. En enää koskaan ahdistu sosiaalisista tilanteista tai juhlista, vaan nautin tarjoilusta. Elämäni on niin vaihtelevaa jatkuvien maisemanvaihdosten takia, että oli ehkä välttämättömyyskin luopua liiasta kontrollista, koska rutiineja on mahdotonta ylläpitää. Vaikka ulkoisesti olenkin joskus ollut paremmassa kunnossa, en vaihtaisi nykyisyyttä silti siihen. Olen paljon enemmän sinut vartaloni kanssa, osaan nauttia siitä ja rakastaa sitä. En yritä enää muuttaa sitä jatkuvasti, vaan voin todeta, että näin on hyvä.

Uskon, että ikä ja jooga harrastuksena sekä elämäntapana on vaikuttanut eniten lempeämpään suhtautumiseen, mutta myös tuo, etten enää mittaa kehoani. Olen päässyt takaisin tilaan, joka oli ennen mallinurani alkua. Siihen, että vartaloni ei ole enää viikottain ajatuksissani -saati päivittäin tai tunneittain. Mietin sitä omalla mittapuullani hyvin harvoin ja vielä harvemmin sitä, mitä muut siitä ajattelevat. Nyt kun tätä ajattelen, olen melko ylpeä itsestäni jopa, miten iso ero vuosien varrella on tapahtunut.

Minusta on varsin helppo pitää paino kurissa nykyään. Syön herkkujakin enemmän, kuin esim. 3 vuotta sitten, mutta myös paljon terveellisiä asioita. Edelleen pyrin syömään mahdollisimman puhtaasti prosessoimatonta ruokaa. Pääosin. Se on tapa – niin yksinkertaista se on. Kun syö ja liikkuu niin, että keholla ja mielellä on molemmilla hyvä, ei painonhallinta ole rakettitiedettä. (Enemmän haastetta ja petrattavaa on ollut energiatasojen kuin painon kanssa… Huomaan, että kiireessä ateriavälini pitkittyvät, mutta silloin kun mietin syömisiäni paljon, en koskaan unohtanut syödä.)

Painon luonnollisesta vaihtelusta on sanottava vielä se, että olen melko varma, että painoni on vaihdellut useampia kiloja tässä kolmen vuoden aikana elämäntilanteen mukaan. Minusta se on normaalia ja täysin ok. Kun en ole ollut siitä liian tietoinen, en ole ajatellut asiaa, eikä tuo ole aiheuttanut tarpeetonta negatiivista ajattelua.

Tällaisia ajatuksia tänään painosta? Pystyttekö te samaistumaan johonkin vai onko teille puntari ehdottomasti hyvä juttu? :)

Huomenna tulossa toivepostaus nykyisestä ruokavaliostani ja roppakaupalla kuvia viime aikojen ateroista. (Piti kuvittaa tämä postaus näillä, mutta siirsinkin omaksi postauksesi). :) <3



6 Comments