Photography

Pilko se paloihin

huhtikuu 10, 2019

Itseni isoin elämänhallintaongelma on varmasti se, että luettelen mielessäni (ja ääneen), mitä kaikkea on tehtävänä. Siitä huolimatta, että kirjaisin ylös to do -listan, niin pyörittelen kaikkia tehtäviä ajatuksissani. Päivään, viikkoon ja kuukauteen mahtuu niin paljon kaikkea, että väkisinkin iskee paniikki, miten kaiken ehtii. Olenkin muutaman päivän aikana jutellut parin viisaan naisen kanssa, joiden sanat jäivät mietityttämään…

Inspiroivan Marja Hintikan kanssa juteltiin Huawein lanseerauksessa maanantai-iltana ja päädyimme puhumaan perheen ja työn yhdistämisestä. Maria on minulle tuttu jo vuosien takaa ja on ollut hienoa seurata hänen urakehitystä. Itselläni ei tietenkään ole lapsia, mutta kyllä sitä välillä kunnianhimoisena uranaisena miettii, miten mahdolliset lapset yhdistyvät palettiin. Maria puhui minulle siitä, kuinka hän usein ajattelee tunti kerrallaan, toisinaan minuutti kerrallaan. Aloin miettiä, että miksi ihmeessä aamuisin kelaan koko päivän menoja ja työtehtäviä mielessäni – miksi en lähtisi siitä, että mitä voin tehdä nyt vallitsevan tunnin aikana?! Tai vaikka vain sen minuutin?

Olo tulee tukkoiseksi heti, kun yrittää haukata liian ison palan kakkua kerralla. Kokeilinkin asioiden pilkkomista eilen ja jotenkin nautin ihan superpaljon päivästä. Elin hetkessä. Toki vaatii vähän harjoittelua, nimittäin kävi niin, että en ollut ehkä suunnitellut hommaa ihan loppuun asti ja töitä tein myöhään pikkutunneille. Mutta toisaalta kun mietin, en kovin paljoa nopeammin ja tehokkaammin olisi voinut päivää viettää. Miksi siis stressata päivän kaikista tulevista jutuista, kun voisin elää sen minuutin kerrallaan tehden sen minkä pystyy?! Ajatukset siinä, eikä seuraavassa asiassa.

Ihana joogaopettajani Kaisa Kärkkäinen sanoi taas sunnuntain mentoroinnissa hyvän ja ehkä joillekin itsestään selvänkin vinkin, joka tuli minulle kuitenkin tarpeeseen. Kerroin, kuinka mantraaminen on edelleen minulle haastavaa ja jokseenkin epämiellyttävääkin välillä. Kaisa tuntee minut jo melko hyvin ja tietää kertomusteni perusteella, että kielet sekä äänenkäyttö/laulaminen saavat oloni epävarmaksi, koska en ole niissä niin hyvä. Tai en ole niihin niin tottunut, koska olen vältellyt niitä koko aikuisikäni. Mantraamisessahan yhdistyy molemmat – käytännössä laulan muiden joukossa sanskriitiksi.

Kaisa ehdottikin, että harjoittelisin näitä erikseen. Voin lukea sanskriittia joogafilosofian kirjastamme ja mantrata vaikka vain vokaaleilla, esim. a- äänteellä. Mietin, että totta. Päätee muihinkin osa-alueisiin elämässä. Miksi yhdistän kaksi hankalaa asiaa heti, miksi en harjoittelisi niitä paloissa, erikseen. Kun eteen tulee asia, jonka tekemiseen minulla on kynnys, niin yritän tästä lähin miettiä, mikä olisi mukavin mahdollinen tapa aloittaa siihen suuntaan menemistä. Ei tarvitse hypätä heti syvään päähään, kun kahlaamalla ja hitaasti uimallakin sinne voi päästä. :)

Comment!

29 vuotta

maaliskuu 15, 2019

Olen pitänyt blogista taukoa – lähes huomaamattani yli viikon. En ole päivittänyt omia IG stoorejanikaan useampaan päivään, vaikka tilanteita ja materiaalia olisi varmasti ollut. Ensimmäinen viikko täällä Balilla meni suorastaan vähän sumussa, olin niin väsynyt koko ajan. Ulospäin näytti ehkä, että täällä sitä vain lomailtiin, mutta todellisuudessa pienet hetket rantatuolilla kirjan kanssa nipistin yöunista. Nipistin kaiken vapaa-ajan yöunista, sillä töitä ja kuvausjuttuja oli niin paljon, mutta en malttanut olla myös nauttimasta upeista olosuhteista. Minulle 4,5-6 tunnin yöunet yli viikon ajan olivat liian vähän ja jet lag päälle. Vaikka työmatka onkin kyseessä ja yhtä lailla mailit yms. on hoidettava, minun piti tulla tänne myös lataamaan akkuja. Ettei käy kuten viime keväänä ja alkukesänä.

Minusta on selvästi tullut varovaisempi oman jaksamiseni kanssa, väsyneenä/stressaantuneena pelkään, että tulee kunnon uupumusromahdus. Siksi olen iloinen, että koukutuin romaaniin täysin (tulossa kirjavinkki-postaus) ja pystyin sen avulla irrottautua suorittamisesta. Olen uskotellut itselleni, ettei haittaa, vaikka blogissa onkin hetken hiljaista – olenhan luvannut priorisoida hyvinvointiani. Eikä se varmasti haittaakaan. Olen tyytyväinen, että selvästi olen oppinut jotain: osasin jättää to do -listan hetkeksi taka-alalle, hellittää täällä ja unohtaa itseni hetkeen. Luin 600 sivun romaanin ja nukuin hyvin. Nyt tuntuu tänään, että haluan taas avata tietokoneeni! :)

Tasan kaksi vuotta sitten 15.3 olin myös Balilla. Muistan tämän hyvin, koska tänään on syntymäpäiväni kuten silloinkin. Olin samasta syystä täällä, kuin nytkin – osittain samassa seurassa ja samoin ajatuksin. Tuntien onnea ja kiitollisuutta. Silti aika moni asia on eri lailla ja kahdessa vuodessa on tapahtunut paljon. Kaikki asiat eivät menneet ehkä kuten ajattelin, mutta toisaalta, en tiedä vaihtaisinko mitään. Tuskin.

28-vuotiaana sain rakkaita ystäviä ja opin paremmin omat rajani, aloitin joogaopettajan opinnot. Elämä muuttui paljon hektisemmäksi Suomeen muutettuani, mutta toisaalta olen saanut kauan kaipaamani tukikohdan Helsingistä ja työhuoneen läheltä, jossa Laurikin on mukana – näistä minulla ei ollut kaksi vuotta sitten hajuakaan. Ei myöskään siitä, että kirjoittaisin täällä joskus Laurista nimellä, että muuttaisimmekin vielä välissä Belgradiin tai, että löytäisimme tällaisen neljän hengen porukan, josta on tullut nopeasti niin tiivis ja äärimmäisen tärkeä. <3

Ihana olla täällä tänään, on sateinen päivä, mutta ei haittaa. Tämä hiljaisuus on parasta. Outoa kyllä ei yhtään edes ahdista, että olen taas vuoden vanhempi ja tästä alkaa viimeinen vuoteni alle kolmekymppisenä. Ehkä vähän ikäkriiseilin etukäteen… Halu kiirehtiä tuntuu toisinaan, vauvakuume iskee välillä ja joskus ensimmäiset rypyt ahdistavat muistuttaen siitä, että aikaa ei ole ikuisesti.

Kaksi vuotta sitten Balilla olin innoissani tajutessani uuden elämäntilanteen, jossa pystyimme Laurin kanssa yhdessä kahdestaan kiertää maailmaa töitä tehden. Tuli Meksikon kuukausi, Sardinian, Mykonoksen, Lapin ja Thaimaan työmatkat yhdessä. Elämäni parhaita muistoja, mutta nyt en ajattele enää niin musta-valkoisesti kuin silloin. Lentopäästöt vaivaavat mieltä ja muutenkin – osaan arvostaa rutiineja enemmän. Sitäkin, että en ole aina reissussa, vaan läsnä läheisille. Olen tästä elämäntilanteesta edelleen usein kiitollinen ja onnellinen, saan toteuttaa töitäni ympäri maailmaa ja kehittää uraani yhdessä Laurin kanssa, vaikka Balilta. Mutta ehkä en enää loputtomiin halua jatkaa näin. :) Haluan kirjoittaa tämän postauksen siksikin, että minusta on mielenkiintoista lukea tämän hetken ajatuksistani kahden vuoden päästä, kun täytän 31-vuotta.

Lukiessani nyt postausta, jonka kirjoitin täyttäessäni 27, mietin että olinko naiivi? Mutta ei, uskon kyllä yhä samaan kuin tuolloin…

15.3.2017

”Tänään täytän 27. Hyvä päivä siis miettiä elämää..! Mennyttä, tulevaa. Sitä, missä olen ja mihin olen menossa.

Laskin huvikseni täällä Balilla, missä vietin elämäni 26-vuotiaana.

1,5kk Englannissa
2kk Suomessa
1kk Balilla
reilu 1kk New Yorkissa
2vko Kroatiassa
1vko Sveitsissä
n. 6kk Italiassa
Ja muutaman päivän Berliinissä…

Olisiko siis 27-vuotiaana aika hieman jo asettua? Perustaa kenties perhe, mennä naimisiin ja hankkia pysyvämpi koti? Ostaa ensimmäinen oma kunnon huonekalu – ehkä jopa asunto?

Moni kolmeakymppiä lähestyvä varmasti alkaa miettiä näitä kysymyksiä… Jos ei ole jo miettinyt ja laittanut töpinäksi.

Mutta tiedättekö mitä… minulla ei ole vielä vauvakuumetta, vaikka lapsista yli kaiken tykkäänkin ja niitä joskus toivon saavani. Minulla ei ole tippaakaan kiire sitoutua virallisesti, vaikka uskon ja tiedänkin löytäneeni elämäni miehen, sen oikean. Minulla ei ole kiire oikeastaan mihinkään. Vatsanpohjassa nimittäin tuntuu, että juuri näin on hyvä. Viimeiset kuukaudet ovat sen näyttäneet – jos voin tehdä kovasti töitä, joita rakastan ja matkustaa paikkoihin, joihin haluan, aion ottaa tästä elämäntilanteesta kaiken irti. Tästä nautin, tämä tekee minut onnelliseksi ja tunnen vahvasti, että näin kaiken pitääkin olla.

Jos mietin, missä nuorempana teini-ikäisenä kuvittelin olevani 27-vuotiaana – on tilanne jokseenkin eri. Mietin itseni opiskeluajan jälkeiseen urapolun alkuun. Ajattelin, että tämä ikäisenä olisin kihloissa ja asuisin Helsingissä, ja vatsassani kasvaisi ehkä jo elämää. Ajattelin, että 27-vuotiaana olisin taloudellisesti aika tiukilla, matkustaisin ehkä kerran vuodessa. En olisi koskaan asunut ulkomailla ja etsisin vieläkin vähän itseäni ja unelmatyötäni. Näin muistan kuvitelleeni.

Villeimmissä unelmissani ja aina hyvän päivän sattuessa näin kuitenkin itseni tähän. Juuri tähän.

Kirjoittamassa Indonesiassa pikkusaarella valkoisella rannalla päiväkirjaani (sillä sitä tämä postaus aluksi oli). Haaveissani matkustin paljon, talvella lämpimään ja pidin matkalaukkua aina lähettyvillä, valmiina tuleville ulkomaan työkeikoille. Unelmoin matkustamisesta, mutta tiesin, ettei minusta olisi reppureissaajaksi. Haaveilin siis mukavista hotelleista, joissa itse ansaitusti voisin nautiskella elämästä. Sillä kukapa ei rakastaisi hotelleja.

Unelmissani olin löytänyt oman jutun. Asian, jota kohtaan minulla olisi palo, kutsumus, intohimo. Josta nauttisin ja joka useimmiten tuntuisi muulta kuin työltä. Asian, jossa olisin hyvä, harjoittelun seurauksena tosi hyvä. Niin hyvä, että voisin elättää sillä itseni ja ehkä palkata muitakin. Asian, joka tuo jokaiseen päivääni tarkoituksen.

Unelmissani olin vapaa. Vapaa kokemaan, näkemään, olemaan se, kuka olen. Vapaa miellyttämisestä, muiden mielipiteistä, suorittamisesta. Vapaa lannistavasta itsekriittisyydestä, vartalokomplekseista, menneisyyden virheistä. Vapaa kulkemaan omaa tietä. Huomioimaan parhaansa mukaan muut, mutta olemaan kuitenkin itsenäinen ja päättäväinen.

Unelmissani olin löytänyt elämäni kumppanin, joka on vahva, kunnianhimoinen ja luotettava. Sellainen, jolla on jalat tukevasti maassa, mutta joka uskoo, tukee, tasapainottaa ja täydentää. Miehen, joka on minulle hyvin läheinen kaikilla mittapuilla. Joka ei silti ole liian iso osa minua, kutista minua. Jonka kanssa olen minä ja me.

Toivoin olevani terve, hyvinvoiva, iloinen.

Tänään tunnen, että olen juuri se ja siinä, mistä unelmoin. Mutta vaikka eläisi unelmaa, ei se tarkoita aina, että on onnellinen. Olenko? Nyt tunnen itseni hyvin onnelliseksi. Vuoteen on mahtunut päinvastaisiakin tuntemuksia, elämä on sellaista. Sen vain tiedän ja olen oppinut, että elämään voi vaikuttaa – ja se tuntuu tosi tosi hyvältä. Jossain vaiheessa sain ahaa-elämyksen: Miksi en minäkin pystyisi?! Määritin unelmani tavoitteiksi. Päätin, etten ota elämää annettuna. Olen kiitollinen, onnekaskin. Mutta tiedän myös, että asiat ei olisi välttämättä näin. Tiedän itse ne uhraukset, valinnat, kasvukivut ja kaaoksen, jonka se on vaatinut ja tulee varmasti vaatimaan jatkossakin. Kun käärii hihat, kun on määrätietoinen, sitkeä, ahkera, rohkea, kun päättää tehdä elämästä sellaista kuin haluaa, pystyy siihen. Tänään olen tosi iloinen siitä, että olen elänyt niin, että vielä 27-vuotiaanakin uskon kaiken olevan mahdollista. Siis ihan lapsen omaisella tavalla, uskon siihen, että mitä vain voi tapahtua.

…Myös sinulle, jos uskot siihen. Sen haluan välittää blogissakin: uskon ja toivon, oman tien valitsemisen, päättäväisyyden ja rohkeuden. Tämä viesti voi välillä hukkua rivien väleihin smoothiereseptien ja treeniohjeiden sekaan. Ne ovat tärkeä osa sitä, että löytää puhdin, energian ja itsevarmuuden tavoitella omia unelmia. Unelmia ei jaksa tavoitella, eikä löytää elämän myllertäessä vaihtoehtoja, jos ei voi hyvin. Oli unelmasi ihan mitä tahansa, haluan kannustaa sinua tekemään tietoisesti päätöksiä joka päivä sen eteen, että otat elämäsi omiin käsiisi. Meillä jokaisella on erilainen elämä elettävänä, haluan vain sanoa, että voit ja pystyt. Asioiden muuttaminen tai unelmien saavuttaminen ei tapahdu yhdessä yössä, ehei. Mutta jokainen hetki on uusi alku, mahdollisuus muuttaa asennetta, itseä, uskomuksiaan. Moni asia on itsestä kiinni.

Nyt 27-vuotiaana tiedän paremmin kuin koskaan, kuka olen ja mitä halua. Tiedän, mihin pystyn, jos vain haluan tarpeeksi. Ja haluan paljon – myös elämältäni 27-vuotiaana. ♥”

Sellaisia ajatuksia pari vuotta sitten, mutta samaa voisin sanoa tänään. Huomenna onkin aika sanoa Balille heipat ja suunnata takaisin kohti Suomea. :)

Photos/ Janita Autio (editing by me)

1 Comment