My Thoughts

Vartaloihanteista mallin näkökulmasta

toukokuu 17, 2014

Jep aloituskuvassa olen minä, vuosia sitten. Laitoin sen tähän postaukseen siksi, etten oikein itsekään tunnista itseäni näistä kuvista. Luettuasi tämän postauksen, tiedät miksi.

Olette ehkä nähneet tämän yllä olevan sosiaalisessa mediassa ahkerasti jaetun videopätkän – jos ette ole, katsokaa nyt. Aihe on koskettava ja varmasti todella isolle osalle naisista samaistuttava. Myös minulle. Oma kehonkuva vinksahtaa helposti tässä täydellisyyteen pyrkivässä yhteiskunnassa. Syyllistyn itsekin välillä kritisoimaan vartaloani ja syynäämään virheitä. Liian harvassa ovat ne päivät, kun en näe kehitettävää. Tilanne on muuttunut kuitenkin onneksi parempaan suuntaan teinivuosiltani, mutta yhä kamppailen välillä sen kanssa, että oppisin rakastamaan vartaloani juuri sellaisena kuin se on. Ja tiedän, tämän sanominen varmasti ärsyttää monia –olenhan minä sentään malli. Mutta siinäpä se vitsi varmasti onkin.

Jos muut vertaavat itseään lehtikuviin ja median luomaan älyttömään kauneusihanteeseen (tiedostaen tai tiedostamattaan), on minulla paine olla juurikin sellainen. Asiakkailla ja ihmisillä on tietyt odotukset mallinmitoista ja leipäni on kiinni siitä, miten vaatteet päälleni istuvat. Urheilullisena ja lihaksia omaavana tyttönä jouduin jo ihan liian nuorena miettimään, miten saisin mahdollisimman nopeasti itseni niin pieneen kuntoon, että voisin lähteä kesäksi Milanoon töihin (tämä siis oli täysin oma haluni ja valintani).
Sittemmin olen oppinut kantapään kautta monta asiaa. Olen tajunnut jo reilusti ennen tämän blogin aloittamista, ettei yksikään tiukka dieetti (myönnetään, kokeiltu on kaikkea), johda mihinkään hyvään.
Nykyään elän 99% oikeasti järkevästi ja terveellisesti (pitäen sisällään siis rentouden näitä asioita kohtaan).

Joku kommentoikin rasvaprosenttiani, että ihanaa huomata, että jollain mallintöitä noin aktiivisesti tekevällä on tuollainen rasvaprosentti. Rasvaprosenttini on siinä terveellisyyden rajalla ja sen alemmas en järjellä edes halua mennä, koska se ei ole enää terveellistä ja vaikuttaa hormonitoimintaan. Mutta kyllä: rasvaprosenttini on normaali, samoin painoindeksini (suurimmalla osalla malleista mennään alipainon puolelle)..
Joku kysyi onko minun helppo pysyä näissä mitoissa ja vastaus on, että on. Minun on helppo pysyä, koska terveelliset elämäntavat ovat tapa, joita en ajattele. Herkuttelen viikottain, mutta ehkä suht maltillisesti. Syön pitkälti sitä mitä tekee mieli. Urheilen koska haluan, ja rakastan sitä –en siksi, että täytyy. En ole vuosiin tuntenut tieten tahtoen nälkää tai varsinaisesti yrittänyt laihduttaa vaan lähestynyt asiaa siten, että yritän kiinteytyä. Se ei tarkoita tiukkaa kuuria vaan hyviä valintoja ja aktiivisuutta. Sen suurempaa itsekuria tämä ei ole minulta vaatinut, kun muutokset on tehnyt pikkuhiljaa. Mutta tässä tuleekin se iso mutta. Välillä tunnen alemmuutta siitä, että en pysty tai halua elää kurinalaisemmin.

Näissä mitoissa pysyminen on minulla terveellistä, ei estä sosiaalisia nautintoja, ravintolassa syömistä, lomalla rutiinien unohtamista. Nämä mitat pystyn pitämään, kun elän mielestäni normaalisti, niin että ruoka, juoma ja liikunta eivät hallitse elämääni. Jos kuitenkin, haluaisin tehdä ehkä enemmän mallintöitä, toimiston esimerkiksi Pariisista, editorial-kuvauksia, näytöksiä… pitäisi minun olla pienempi, jotta vaatteet mahtuisivat päälleni. Koska olen ollut kolmisen vuotta sitten kahdeksan kiloa kevyempi, tiedän että se on mahdollista. Mutta onko se helppoa tai sen arvoista, ei minulle.

On myös malleja, joille mitoissa pysyminen on  luonnollista, mutta melkein väittäisin että ainakin 80% malleista kamppailee mittojensa kanssa.  Tai jos eivät nyt kamppaile, niin ainakin sen eteen on tehtävä pirusti töitä. Itse näen läheltä, että kuvia paitsi photoshopataan, myös sen että ennen näytöksiä ja alusvaatekuvauksia saatetaan suunnilleen paastota. Olen asunut ulkomailla aika monen mallin kämppiksenä ja yhdessä asuessa huomaa yhtä, jos toista. Monet näistä luonnostaan tosi hoikista ovat sitä paitsi vielä tyttöjä, ei naisia. Miksiköhän niin monet mallit kouluttautuvat perosonal traineriksi tai ravintoterapeutiksi uran jälkeen? Koska näistä asioista kiinnostuminen on monille osa ammattia. Mallinhommissa on paljon samaa kuin ammattiurheilussa. Emme me tavalliset vertaa urheilusuorituksiammekaan huippujuoksijan aikaan. Miksi siis vertailisimme itseämme lehdissä näkyviin ihmisiin, koska usein se on kovan työn takana olevaa hiottua tavaraa –joka on sitä paitsi kuvakäsittelyssä ”viimeisteltyä”:

Myös meikillä, valaistuksella ja kuvakulmalla pystyy pelata paljon. Sama kroppa eri valaistuksessa ja kuvakulmasta voi näyttää todella erilaiselta. Mallin ammattitaitoon kuuluu myös osata tuoda kameran edessä parhaat puolensa esiin, joten kokemuksen syvällä rintaäänellä voin sanoa, että joka kuvakulma ja asento ei imartele edes mallin vartaloista. Ne kuvat, mitkä lehdessä nähdään on todella niitä parhaita ruutuja.

Tällä tekstillä en missään nimessä halua arvostella mallikollegojani, päin vastoin. Ei ole mallien vika, että mitoissa pysyminen vaatii monilta paljon.Tavallaan se on luonnollista, eihän kaikista tule tieteilijöitä tai laulajiakaan. Kroppa on osa sitä, mitä malli voi kehittää kehittyäkseen mallina. Kyse on tietysti jostain paljon suuremmasta kuin mallien valinnoista. Onneksi yhteiskunta voi muuttua ja se muuttuukin. Jos barokkiaikaan ihannoitiin rehevyyttä ja Aasiassa tavoitellaan valkoista ihoa, on täysin varmaa, että kauneusihanteet ovat paikkaan ja aikaan sidottuja. Toivon vain, että kauneusihanteet löysentyisivät. Olisi luonnostaan laihojen mallejen rinnalla kaikki muutkin genret ja muodot. Miksi pitäisi yrittää mennä johonkin muottiin? Erilaisuus, persoonallisuus, kauneusihanteiden hyllyttäminen ja sisäiseen keskittyminen, eikö näistä asioista voisi tulla jotain päälle liimaavampaa, kuin matemaattiset kropan numerot ja peilikuvien adoniset siluetit.


Lukiossa tein terveystiedon 3. kurssin ”tutkielman ” tyttöjen kehonkuvasta ja siitä, mitä sen taustalla on.  Tutkimustulos tai materiaali mihin törmäsin, ei ollut yllättävää. Suurin osa naisista näkee itsensä isompana kuin todellisuudessa on. Itse ehkä valehtelisin, jos en kuuluisi samaan sarjaan. Omalla esimerkilläni olen onneksi voinut osoittaa ainakin itselleni, että töitä riittää mallimaailmassakin ihan hyvin, vaikken riutuneelta näytäkään. Huomaan, että kelkka on alkanut kääntyä. Mutta nyt laihuuden ihannoinnin rinnalle on tullut fitness-ilmiö. Parempi kai sekin (jos vertaa syömättömyyteen), mutta olisi se hienoa, jos muotikuvissa ja lehden kansissa näkyisi enemmän todellisuutta. Epätäydellisyyttä, elämää, arpia, makkaroita, kuhmuja, naururyppyjä, vinoja hampaita, päärynävartaloita. Ääripäisyyksien sijaan kultaista keskitietä. Sitä, ettei oman ulkoisen itsensä muokkaamiseen tarvisi käyttää niin paljon energiaa. Keskityttäisiin enemmän henkiseen kehitykseen kuin näkyviin ojentajalihaksiin. On silti mahtavaa, että terveysasioita on tullut ilmiö, joka kannustaa monia oikeasti hyviin valintoihin. Ääripäihin menevät ovat vain pieni marginaali, mutta usein se näkyvin. Jossain menee vain mielestäni raja, terveellisesti pitäisi elää elämää varten, ei elää elämää terveellisyyttä varten.

Mielestäni tuo videonkin nainen näyttää paljon täydellisemmältä jälkimmäisissä kuvissa, paljon ihanammalta ja mukavammalta. Hyvinvoiva ja energinen nainen on kaunis. Ei superkurinalaisesti elävä, hampaat irvessä hymyä pingottava, jonka ajatukset ovat todellisuudessa muffinssin kaloreissa, eikä seurassa kenen kanssa se syödään.


Tällaisia ajatuksia tänään vain yhden mallin näkökulmasta, kun istun junassa matkalla kohti Kajaania. Nyt laitan läppärin kiinni, ja mietin pari tuntia julkaisenko tekstin. Sen verran tuli nyt sohaistua arkaan paikkaan. Mutta, ehkä asiat muuttuvat vasta kun niihin tartutaan ja pakotetaan itseämme ajattelemaan näitä asioita, kyseenalaistamaan. Helposti unohtuu, että tällaisia ihanteita ei tarvitse ottaa annettuna. Toinen asia on muuttaa ajatukset konkretiaksi. Itselläni ihan vain tästä ajatustuokiostakin tuli taas parempi olo itsestä. Luulen, että naiset ovat samassa veneessä, oli sitten oikeasti millainen vartalonmuoto tahansa. Tämän asian herkkyys ja ongelma on nimenomaan korvien välissä, kuten videolla nähty katuhaastattelukin todisti.

xVilma

40 Comments

Opiskeluni…

toukokuu 2, 2014

Olen nyt ahkerasti yrittänyt vastata postaustoiveisiinne, joten käykää ehdottamassa tänne lisää, jos tulee ehdotuksia mieleen. Otan sieltä aiheen postauksiini yksi kerrallaan. Muutama toivoi postausta opiskelusta ja erityisesti ajatuksiani sosiologiasta. Tässä tulee nyt pitkästä aikaa melko henkilökohtainen -varsinainen ajatustenjuoksu, mutta ehkä joku samankaltaisessa tilanteessa oleva saa tästä pohdinnasta kiinni. ;)

En ole pitkään aikaan opiskeluasioista blogissa puhunut, joten uusille lukijoille tiedoksi, että minulla on opinto-oikeus kahteen pääaineeseen Helsingin Yliopistossa: teoreettiseen filosofiaan humanistisessa tiedekunnassa ja sosiologiaan valtiotieteellisessä. Minulla on pari vuotta aktiivista opiskelua takana ja nyt olen ollut aika lailla koko kevään tauolla.
Jos nyt jotain kiinnostaa aikaisempi opiskelijahistoriani, niin lukion jälkeen pidin suosista välivuoden, opiskelin avoimessa yliopistossa muutamia viestinnän kursseja ja reissailin mm. mallinhommia tehden. Sen jälkeen opiskelin puoli vuotta teollista muotoilua ammattikorkeakoulu Metropoliassa ennen kuin päätin, että haen yliopistoon. Kolme kevättä olen käyttänyt pääsykokeisiin, joten sinänsä tämä kevät on ollut mukavaa vaihtelua! Olen ollut opiskelujen suhteen varsinainen itseni etsijä.

Minua on aina kiinnostanut todella moni asia, mutta ikäväkseni ei mikään asia ylitse muiden. Minusta ei taida löytyä sellaista tutkijanluonnetta, että yhdestä asiasta selvitettäisiin kaikki mahdollinen. Enemmän haluan ymmärtää laajoja kokonaisuuksia ja saada yleissivistyksen mahdollisimman monesta asiasta. Pintaraapaisut kiinnostaa, mutta intohimoa ei ehkä löydy loppuun asti. Olen aina ollut vaakalaudalla, jossa välillä paino on mennyt akateemisuuteen, välillä käytännöllisyyteen. Tasapainoa en ole meinannut löytää. Kun toinen puoli on painanut enemmän, olen kaivannut toista. En ole varsinaisesti yhtään käytännöllinen, mutta tykkään konkretiasta ja siitä, että näen tuloksia. Läpi kouluajan lempiaineitani olivat kuvaamataito, liikunta, maantieto, historia ja terveystieto.

Ongelma opiskelujeni suhteen on tällä hetkellä siinä, että teen unelmatyötäni. Onpas hassu ”ongelma”. En voisi kuvitella ihanampaa ja omempaa työtä. En ole koskaan kaivannut korkeaa taloudellista elintasoa, vaan mieluummin elän niukemmin ja teen työkseni sitä mitä haluan, kuin toisin päin. Ja minä rakastan blogin pitämistä. Tämä täyttää kaikki unelmatyöni kriteerit: luovuuden, itsenäisyyden, vapauden, elämäntapatyön, valokuvauksen, ruokien koristelun, suunnittelun, ideoinnin, ravintoasiat, taustatutkimisen, kirjoittamisen, inspiroimisen.

Olen saanut ihan viimeaikoina sellaisia inbox-viestejä, sähköposteja ja kommentteja, että silmäpielet ovat kostuneet. Se, että olen innostanut jotain löytämään juoksuharrastuksen tai uuden tanssilajin, auttanut 10 kilon painonpudotuksessa, herättänyt uskon unelmiin tai saanut parannettua jonkun asennetta itseensä, ovat paras palkka siitä ajasta, mitä blogilleni annan. En voisi kuvitella työtä, joka tyydyttäisi oman itseni toteuttamistarpeeni, mutta myös henkisen tarpeeni auttaa ja levittää positiivista ilmapiiriä paremmin kuin bloggaaminen. Ajatuksissani haaveilin joskus lääkärin urasta, että voisin auttaa ihmisiä tai puolivitsillä poliitikon työstä, jotta voisin vaikuttaa. Minusta ei näihin ammatteihin olisi, mutta blogin kautta olen löytänyt mielenrauhan, olen löytänyt oman juttuni.

Nyt bloggaaminen tuntuu itsestään selvältä: olen aina käyttänyt tavattoman paljon aikaa käsintehtyjen esitelmien, portfolioiden, unelma-, leike- ja runokirjojen yms. tekemiseen. Lapsuudessa/nuoruudessa täytimme bestikseni kanssa monta isoa vihkoa täyteen, kun vaihtelimme vihkoa vuorotellen jakaessamme toiselle kirjeitä, aforismeja, tehtäviä, runoja, kuvia, piirustuksia yms.. Tässä saan jatkaa tuota minulle ominaisinta ja intohimoisinta tapaa toteuttaa itseäni.

Mutta, miksi bloggaaminen ja opiskelu olisivat ristiriidassa, miksen voi tehdä molempia?

Pidän filosofiasta ja pidän sosiologiasta. Joku lukija kysyi minulta, mikä sosiologiassa minua erityisesti kiinnostaa, niin vastataan nyt näin ympäripyöreästi, että Simmel, Durkheim, Parsons. Kaupunkisosiologia. Muodin ja terveydensosiologia, myös väestötiede. Se, että itsestään selvä tuodaan näkyväksi. Ihmisen käyttäytyminen nykymaailmassa ja muiden ihmisten seurassa.

Olen tykännyt Helsingin Yliopistossa opiskelusta. Mieleen ovat jääneet erityisesti logiikan ja tilastotieteenkurssit sekä espanjan alkeiskurssi, koska tykkään tehdä tehtäviä ja laskea. Hankalinta minulle ovat kurssit, joissa materiaali on englanniksi. Minulla on tällä hetkellä jopa ikävä luentoja ja miellekarttojani. Bloggaaminen työksi ja lehteen kirjoittaminen tulivat kuitenkin vasta sen jälkeen, kun olin jo hankkinut toisen pääainepaikan. Ja nämä ovat kirjaimellisesti vieneet mukanaan. Kun vielä lisätään mallintyöt, jotka sinällään ovat oma lukunsa ja vievät välillä paljonkin aikaani, niin energiaa opiskeluun ei vain ole ollut.

Mitä aion tehdä opiskelujeni kanssa?! Sitä pohdin nyt paljon. Olen alkanut tajuta, että haluan tehdä luovaa, käytännönläheistä työtä. Se on se mistä nautin. Ennen mietin, mitä haluan opiskella. Haluan opiskella koko elämän läpi paljon asioita, mutta nyt mietin, mitä haluan tehdä elämässäni työkseni, ja miten siihen pääsen. Se on varmaa, että haluan kehittää ja kasvattaa blogiani jatkuvasti. Pitäisikö siis opiskella asioita, jotka valmentavat minua tekemään tätä paremmin? Valokuvausta, kuvankäsittelyä, ravintoasioita, liikunta-alaa, tietotekniikkaa, videokuvasta, sosiaalista mediaa, markkinointia…? Näitä kaikkia olen ”opiskellut” jo pitkään oma-aloitteisesti vapaa-ajallani, joten minua aidosti kiinnostaisi syventää näissä asioissa tietämystäni ja osaamistani. Ehkä haluaisin opiskella näitä asioita myös hakeakseni auktoriteettiasemaa ja uskottavuutta. Sitä koulutus kai on.

Mutta toisaalta, mieleni sanoo, että Vilma: käy nyt ensin joku kolmesta aloittamastasi koulusta loppuun.
Olen kova kyllästymään tai sitten vain olen hakenut polkuani sitkeästi. Jos syy on ensimmäinen, vaikka pakotan itseni valmistumaan sosiologiasta. Jos syy on toinen, olen armollisempi.
Tavallaan olen nyt päämäärässäni ja teen työtä joka innostaa minua joka päivä. Mallintyöt ja bloggaaminen ovat molemmat aloja johon ei ole koulutusta, mutta tuntuu, että haluan kyllä valmistua johonkin ammattiin. Aika on kuitenkin rajallista ja tässä hetkessä ajattelen, että kehityn parhaiten käytännössä tekemällä niitä asioita, joita haluan. Aika on rajallista, mutta onneksi on loppuelämä aikaa opiskella, koska tässä hetkessä en osaa tehdä päätöstä kuin sydämellä. ;)

xVilma

21 Comments