My Thoughts

Tylsä & Persoonaton

elokuu 28, 2014

Välillä negatiivisten kommenttien saaminen on kivaa, niistä voi saada postausideoita! Viime aikoina olen muun muassa kuullut, että minä sekä blogini ollaan niin tylsiä ja persoonattomia, ettemme herätä mielipiteitä puolesta tai vastaan.

Tämä ei nyt todellakaan ole tarkoitettu puollustuspuheeksi edellä olevalle väitteelle. (En suoranaisesti tunne itseäni tämän postauksen otsikon mukaiseksi ja oma mielipiteeni itsestäni merkkaa enemmän kuin yhden lukijan.) Tietenkin olen jonkun mielestä supertylsä, koska asia on subjektiivinen kokemus. Ja kyllä minä itsekin heitän asiasta välillä läppää: viihdynhän nörttinä tietokoneella paremmin kuin vip-bileissä samppanjalasi kädessä. Mutta kun ajattelen asiaa tarkemmin, jo tämä edellä mainittu määritelmäni tylsyydestä, herättää minussa oikeasti kysymyksiä.

Eniten minua aiheessa kiinnostaa se, millä tässä yhteiskunnassa mitataan tylsyyttä tai erityisesti kiinnostavuutta, jonka koen tylsän vastakohdaksi. Keltaisen lehdistön ja tosi-tv:n suosiosta voi päätellä, että kohuilla, kauneusleikkauksilla, rattijuopumuksilla ja salarakkailla. Seuraajia itselleen saa varmasti myös selfieillä julkisten kanssa, luksuselämällä tai radikaaliudella. Kiinnostavuuspisteet lisääntyy huomiota herättävällä tyylillä, valtavirrasta poikkeavilla ajatuksilla, elämänsä intiimialueita paljastelemalla ja olemalla aina siellä, missä tapahtuu.

(Ei niin minua tai blogiani, myönnetään.)

Mutta onko automaattisesti tylsää…

jos ihmistä vähän nolottaa luksus…vaikka eläisikin luksuksessa tai kokisi hetkellisesti lukuselämyksiä, onko ihminen tylsä, jos sitä ei tee mieli esitellä? Tai ihminen joka, ei halua hyötyä julkkiskavereiden seurassa esiintymisestä – tai se kellä ei tule edes moinen mieleen, kun pitää heitäkin tavallisina ihmisinä? Onko ihminen epäkiinnostava persoona, jos hän haluaa omia elämänsä huippukohdat, ja tragediat, itselleen? Jos perhe ja ystävät ovat liian pyhää ja ne haluaa pitää poissa työkuvioista tai muiden mielipiteistä kaukana? Onko ihminen tylsä, jos se ei juurikaan biletä ja juhli? Jos tyyli on luonnollinen? Jos käyttäytyy hillitysti? Jos ei mellakoi, osoita mieltä tai huuda huomiota itseensä?

Onko arki tylsää ja tavallisuus persoonatonta?

Henkilökohtaisesti minä en niin viihdy ihmisten seurassa, joilla ei ole mitään sanottavaa. Ei mielipiteitä, tietoa tai kokemusta. Ei omia ajatuksia – tai edes lainattuja. Jos ihminen tarvitsee parit kauneusleikkaukset, tosi-tv-tähteyden tai kattohuoneiston ollakseen jotain, ei hänellä ole ehkä mitään annettavaa minulle. Minusta oikeastaan kaikkein kiinnostavimpia ovat ne, jotka eivät tuo heti itseään esille. Ne joita muut eivät aina edes huomaa. Salaperäinen ja mystisyys herättää halun ottaa selvää.

(Siinäkin mielessä kuulun tylsyys-kategoriaan, koska bloggaaja harvoin on kovin mystinen. ;) )

Välillä aina mietin antaako blogini minusta sellaisen kuvan, kun oikeasti olen. Yritän olla täällä aito ja rehellinen, en oikein muuta osaa. Yhdessä asiassa kuitenkaan me, minä ja blogini, emme ole ehkä samoilla linjoilla.

Vahvojen mielipiteiden kohdalla antaa blogini todellisuutta laimeamman kuvan.. Minulta löytyy paljon voimakkaitakin ajatuksia perusteluineen ja ehkä valtavirrastakin poikkeavia mielipiteitä. En myöskään tyydy tai ole ”ihan sama” –tyyppi. Tiedän mitä haluan, ja sanon sen ääneen. Ainakin livenä. Mutta blogini silottelee ja kaunistelee mielipiteitäni. Jätän paljon sanomatta.

Olen myös liian avoin ja puhelias usein kasvotusten. En vieraassa porukassa, mutta kun olen jonkun kanssa kahdestaan. Oli kyseessä tuttu tai vieras, voisin hillitä suuni paremmin. Sinisilmäisenä sanon, mitä ajattelen ääneen todella helposti, enkä juurikaan mieti sanomisiani. Olen varautuneen vastakohta. Välillä aina tulee jälkikäteen pelko: kerroinko liikaa, annoinko itsestäni liikaa, olinko liian kärkäs jne.. Kun puhuu, sanoista ei jää kuitenkaan (onneksi) kirjallista dokumenttia.

Mutta blogiini kirjoitan ja teksti jää tänne. Kun kirjoitan ja tiedän, että tekstin lukee tuhansia eri tilanteissa, eri taustoja omaavia henkilöitä, tuntuu että asiat pitää käsitellä ihan joka ikiseltä kantilta. Ja väitteiden esittäminen ilman perusteluita on yhtä tyhjän kanssa. Minä en edes usko totuuteen. En usko absoluuttiseen tietoon. En voi heittää täällä faktoja kevytmielisesti. Uskon, että kaikki on suhteellista, riippuu katsontakannasta ja kontekstista, tieto muuttuu ajassa ja paikassa. Se mikä historiassa on ollut varmaa, on kumottu jo kymmeniä kertoja. Se mitä kymmenen vuotta sitten ihmeteltiin, on nyt itsestään selvää ja niin edelleen. Varmaa on minulle vain, että kaikki virtaa, kuten jo esisokraatikko Herakleitos sanoi. Ihminen ei voi astua kahdesti samaan virtaan. Ei, koska kaikki muuttuu koko ajan ja aika ei ole koskaan kahta kertaa sama. Minulla on paljon vahvoja mielipiteitä, mutta en välttämättä ajattele samoin vuoden kuluttua. Siksi kynnys kirjoittaa niitä säilöön on paljon suurempi kuin sanoa ääneen.

Lukijoiden kasvun myötä tunnen myös vastuuta. Ei minun totuuteni ole välttämättä sen oikeutetumpi tai parempi kuin muiden. Kyse voi olla uskalluksen puutteesta, siitä että pelkään eriäviä mielipiteitä, vastaväitteitä. Mutta todellisuudessa kyse ei ole siitä, koska ei minulle ole ongelma muuttaa näkemystäni (esimerkiksi ravinto- ja urheilujutuissa), jos joku saa minut vakuutetuksi. Oikeastaan rakastan hyviä väittelyitä ja kiivaita keskusteluita –kunhan asioiden puolesta argumentoidaan hyvin. Enemmän pelkään sitä, että joku ottaa minun sanomisistani niin paljon vaikutteita, ettei mieti itse.

Ihailen niitä kyllä, jotka uskaltavat, mutta ennen kaikkea haluavat, kirjoittaa radikaalisti radikaaleja mielipiteitään blogeihin. Se, että en halua blogissani tuoda vahvasti mielipiteitäni esille, ei kuitenkaan tarkoita ettei niitä olisi. Joku päivä ehkä, kun olen tarpeeksi fiksu ja kokenut, ehkä tuon asioita vähemmän neutraalisti esille, ja otan kantaa asioihin. Nyt joku vaatimattomuus puskee liian usein sanomaan: mikä minä olen esittämään tällaisia näkemyksiä.

Olen myös varovainen tuomaan omia asioitani tietyn rajan yli internettiin. Olen jo nyt avannut asioitani tänne mittapuullani käsittämättömän (kauhistuttavan) paljon –vaikka moneen bloggaajaan verrattuna vähän. Yksityisyys on kuitenkin niin iso asia, että siitä en tingi enempää, vaikka blogissani ei kävisi yksikään lukija.

Oli se sitten tylsää tai ei, mielestäni on ihan kiva olla välillä herättämättä sen suurempia tunteita tai ajatuksia blogissa. Valitsen mielummin huomaamattomuuden kuin keinotekoisen huomionhaun. Mielummin tyhjän kommenttiboksin, kuin liudan negatiivisia kommentteja. Tylsää, jep. Persoonatonta? Kuka määrittelee, että vain äänekkäimmissä on persoonaa?!

Vai mitä te asiasta ajattelette, mikä tekee ihmisestä kiinnostavan?! Mielestäni koko väite, että joku olisi tylsä & persoonaton on sangen tyhmä. Kai pointtini on se, ettei kukaan ole mielestäni itsessään tylsä. Tylsyys on kahden subjektin suhteessa, ei subjektissa itsessään.

xVilma

ps. Nämä postauksen hilpeät mustavalkokuvat ovat vanhoja kovalevyltä löytyneitä julkaisemattomia kuvia. Aina vuodesta 2008 eteenpäin.. ;)

50 Comments

Kaverikuvaukset

elokuu 26, 2014

Don´t shoot what it looks like. Shoot what it feels like.
-David Alan Harvey

Valokuvauksesta on tullut minulle valtavan tärkeää. Leikissä, mitä ottaisit mukaan autiolle saarelle, valitsisin kamerani. Mietin välillä, mitä tein vielä pari vuotta sitten, kun en kuvannut?! :D

Rakastan valokuvaamisessa kaikkea. Hetken pysäyttämistä, valon vangitsemista, yksityiskohtien havaitsemista, sävyjen säilyttämistä, sommitelmien muodostamista… Mutta ennen kaikkea rakastan tunnetta. Hymykuoppia, hämmennyksiä, kikatuksia, haaveita, harmeja, päättäväisyyttä, heittäytymistä, herisyvää naurua, lämpöä… Sitä kemiaa, mikä syntyy kuvattavan ja kuvaajan välille. Tai kuvattavien välille keskenään, kun he unohtavat kameran.

Aloitan yleensä kuvaukset tutustumalla. Keitän teetä, näytän pinterestistä kuvia, suunnitellaan ja jutellaan niitä näitä. Avoimesta luonteesta on kuvattaessa hyötyä. Kun itse ei ole varauksellinen, vaan varsinainen hölösuu ja vähän hökeltäjä, rentoutuu kuvattavanakin oleva helpommin. Mielestäni luottamus tämän pikku tiimin välillä on todella tärkeää, jotta voidaan saavuttaa lopputulos, joka miellyttää molempia. Haluan kehittyä valokuvaajaksi, joka ei kuvaa vain pintaa. Joku päivä haluaisin olla valokuvaaja, jonka portfolio on täynnä kuvia, joista välittyy jotain.

Monesti mallia jännittää astua kameran eteen, mutta niin minuakin kuvaajana jännittää ihan aluksi. Siksi yritän luoda kuvattavaan aina mutkattoman suhteen. Kannustan rohkeuteen, kokeilemiseen, oma-aloitteisuuteen ja siihen, että otan kyllä ohjat käsiin, minulla on vastuu lopputuloksesta. Neuvon ja ohjaan aina tarvittaessa. Usein näytän itse esimerkkiä. Kun itse poseeraan ”hölmönä” ensin, vaihtelen asentoja, heiluttelen hiuksia, leikin käsillä, hypin, pyörin ja pompin, näytän esimerkkiä, että tämä on hauskaa. Ei niin vakavaa. Parhaat ruudut tulevat usein vahingossa. Usein kuvaan malleja kahdestaan, mutta on kiva päästä aina harjoittelemaan ryhmän tai parin kuvaamista. Silloin on helpompi keskittyä siihen miltä se tuntuu, ei siihen miltä se näyttää.

Reilu viikko sitten tapasin Alexan ja Lindan. Kaikki edellä mainittu pätee siis uusiin tuttavuuksiin ja usein niihin, jotka eivät ole tottuneet kameran eteen. Lindan ja Alexan kanssa ollaan jo sen verran tuttuja ja toistemme kanssa kuvaamisen tottuneita, että luemme jo toistemme ajatukset lennosta. Pääprojektimme oli kuvata jotain ihan muuta (selviää myöhemmin), mutta koska ystävyksillä oli sattumalta (!!!) samanlaiset hameet mukana, ajattelimme, että ne päällä tulisi hauska yhteiskuva. Halusin kuvata tytöt niin, että kuvista välittyy Alexan ja Lindan olemus kun he ovat kahdestaan. Samaan aikaan parhaat ystävykset, mutta myös muotibloggaaja-kollegat. :)




xVilma

14 Comments