My Thoughts

29 vuotta

maaliskuu 15, 2019

Olen pitänyt blogista taukoa – lähes huomaamattani yli viikon. En ole päivittänyt omia IG stoorejanikaan useampaan päivään, vaikka tilanteita ja materiaalia olisi varmasti ollut. Ensimmäinen viikko täällä Balilla meni suorastaan vähän sumussa, olin niin väsynyt koko ajan. Ulospäin näytti ehkä, että täällä sitä vain lomailtiin, mutta todellisuudessa pienet hetket rantatuolilla kirjan kanssa nipistin yöunista. Nipistin kaiken vapaa-ajan yöunista, sillä töitä ja kuvausjuttuja oli niin paljon, mutta en malttanut olla myös nauttimasta upeista olosuhteista. Minulle 4,5-6 tunnin yöunet yli viikon ajan olivat liian vähän ja jet lag päälle. Vaikka työmatka onkin kyseessä ja yhtä lailla mailit yms. on hoidettava, minun piti tulla tänne myös lataamaan akkuja. Ettei käy kuten viime keväänä ja alkukesänä.

Minusta on selvästi tullut varovaisempi oman jaksamiseni kanssa, väsyneenä/stressaantuneena pelkään, että tulee kunnon uupumusromahdus. Siksi olen iloinen, että koukutuin romaaniin täysin (tulossa kirjavinkki-postaus) ja pystyin sen avulla irrottautua suorittamisesta. Olen uskotellut itselleni, ettei haittaa, vaikka blogissa onkin hetken hiljaista – olenhan luvannut priorisoida hyvinvointiani. Eikä se varmasti haittaakaan. Olen tyytyväinen, että selvästi olen oppinut jotain: osasin jättää to do -listan hetkeksi taka-alalle, hellittää täällä ja unohtaa itseni hetkeen. Luin 600 sivun romaanin ja nukuin hyvin. Nyt tuntuu tänään, että haluan taas avata tietokoneeni! :)

Tasan kaksi vuotta sitten 15.3 olin myös Balilla. Muistan tämän hyvin, koska tänään on syntymäpäiväni kuten silloinkin. Olin samasta syystä täällä, kuin nytkin – osittain samassa seurassa ja samoin ajatuksin. Tuntien onnea ja kiitollisuutta. Silti aika moni asia on eri lailla ja kahdessa vuodessa on tapahtunut paljon. Kaikki asiat eivät menneet ehkä kuten ajattelin, mutta toisaalta, en tiedä vaihtaisinko mitään. Tuskin.

28-vuotiaana sain rakkaita ystäviä ja opin paremmin omat rajani, aloitin joogaopettajan opinnot. Elämä muuttui paljon hektisemmäksi Suomeen muutettuani, mutta toisaalta olen saanut kauan kaipaamani tukikohdan Helsingistä ja työhuoneen läheltä, jossa Laurikin on mukana – näistä minulla ei ollut kaksi vuotta sitten hajuakaan. Ei myöskään siitä, että kirjoittaisin täällä joskus Laurista nimellä, että muuttaisimmekin vielä välissä Belgradiin tai, että löytäisimme tällaisen neljän hengen porukan, josta on tullut nopeasti niin tiivis ja äärimmäisen tärkeä. <3

Ihana olla täällä tänään, on sateinen päivä, mutta ei haittaa. Tämä hiljaisuus on parasta. Outoa kyllä ei yhtään edes ahdista, että olen taas vuoden vanhempi ja tästä alkaa viimeinen vuoteni alle kolmekymppisenä. Ehkä vähän ikäkriiseilin etukäteen… Halu kiirehtiä tuntuu toisinaan, vauvakuume iskee välillä ja joskus ensimmäiset rypyt ahdistavat muistuttaen siitä, että aikaa ei ole ikuisesti.

Kaksi vuotta sitten Balilla olin innoissani tajutessani uuden elämäntilanteen, jossa pystyimme Laurin kanssa yhdessä kahdestaan kiertää maailmaa töitä tehden. Tuli Meksikon kuukausi, Sardinian, Mykonoksen, Lapin ja Thaimaan työmatkat yhdessä. Elämäni parhaita muistoja, mutta nyt en ajattele enää niin musta-valkoisesti kuin silloin. Lentopäästöt vaivaavat mieltä ja muutenkin – osaan arvostaa rutiineja enemmän. Sitäkin, että en ole aina reissussa, vaan läsnä läheisille. Olen tästä elämäntilanteesta edelleen usein kiitollinen ja onnellinen, saan toteuttaa töitäni ympäri maailmaa ja kehittää uraani yhdessä Laurin kanssa, vaikka Balilta. Mutta ehkä en enää loputtomiin halua jatkaa näin. :) Haluan kirjoittaa tämän postauksen siksikin, että minusta on mielenkiintoista lukea tämän hetken ajatuksistani kahden vuoden päästä, kun täytän 31-vuotta.

Lukiessani nyt postausta, jonka kirjoitin täyttäessäni 27, mietin että olinko naiivi? Mutta ei, uskon kyllä yhä samaan kuin tuolloin…

15.3.2017

”Tänään täytän 27. Hyvä päivä siis miettiä elämää..! Mennyttä, tulevaa. Sitä, missä olen ja mihin olen menossa.

Laskin huvikseni täällä Balilla, missä vietin elämäni 26-vuotiaana.

1,5kk Englannissa
2kk Suomessa
1kk Balilla
reilu 1kk New Yorkissa
2vko Kroatiassa
1vko Sveitsissä
n. 6kk Italiassa
Ja muutaman päivän Berliinissä…

Olisiko siis 27-vuotiaana aika hieman jo asettua? Perustaa kenties perhe, mennä naimisiin ja hankkia pysyvämpi koti? Ostaa ensimmäinen oma kunnon huonekalu – ehkä jopa asunto?

Moni kolmeakymppiä lähestyvä varmasti alkaa miettiä näitä kysymyksiä… Jos ei ole jo miettinyt ja laittanut töpinäksi.

Mutta tiedättekö mitä… minulla ei ole vielä vauvakuumetta, vaikka lapsista yli kaiken tykkäänkin ja niitä joskus toivon saavani. Minulla ei ole tippaakaan kiire sitoutua virallisesti, vaikka uskon ja tiedänkin löytäneeni elämäni miehen, sen oikean. Minulla ei ole kiire oikeastaan mihinkään. Vatsanpohjassa nimittäin tuntuu, että juuri näin on hyvä. Viimeiset kuukaudet ovat sen näyttäneet – jos voin tehdä kovasti töitä, joita rakastan ja matkustaa paikkoihin, joihin haluan, aion ottaa tästä elämäntilanteesta kaiken irti. Tästä nautin, tämä tekee minut onnelliseksi ja tunnen vahvasti, että näin kaiken pitääkin olla.

Jos mietin, missä nuorempana teini-ikäisenä kuvittelin olevani 27-vuotiaana – on tilanne jokseenkin eri. Mietin itseni opiskeluajan jälkeiseen urapolun alkuun. Ajattelin, että tämä ikäisenä olisin kihloissa ja asuisin Helsingissä, ja vatsassani kasvaisi ehkä jo elämää. Ajattelin, että 27-vuotiaana olisin taloudellisesti aika tiukilla, matkustaisin ehkä kerran vuodessa. En olisi koskaan asunut ulkomailla ja etsisin vieläkin vähän itseäni ja unelmatyötäni. Näin muistan kuvitelleeni.

Villeimmissä unelmissani ja aina hyvän päivän sattuessa näin kuitenkin itseni tähän. Juuri tähän.

Kirjoittamassa Indonesiassa pikkusaarella valkoisella rannalla päiväkirjaani (sillä sitä tämä postaus aluksi oli). Haaveissani matkustin paljon, talvella lämpimään ja pidin matkalaukkua aina lähettyvillä, valmiina tuleville ulkomaan työkeikoille. Unelmoin matkustamisesta, mutta tiesin, ettei minusta olisi reppureissaajaksi. Haaveilin siis mukavista hotelleista, joissa itse ansaitusti voisin nautiskella elämästä. Sillä kukapa ei rakastaisi hotelleja.

Unelmissani olin löytänyt oman jutun. Asian, jota kohtaan minulla olisi palo, kutsumus, intohimo. Josta nauttisin ja joka useimmiten tuntuisi muulta kuin työltä. Asian, jossa olisin hyvä, harjoittelun seurauksena tosi hyvä. Niin hyvä, että voisin elättää sillä itseni ja ehkä palkata muitakin. Asian, joka tuo jokaiseen päivääni tarkoituksen.

Unelmissani olin vapaa. Vapaa kokemaan, näkemään, olemaan se, kuka olen. Vapaa miellyttämisestä, muiden mielipiteistä, suorittamisesta. Vapaa lannistavasta itsekriittisyydestä, vartalokomplekseista, menneisyyden virheistä. Vapaa kulkemaan omaa tietä. Huomioimaan parhaansa mukaan muut, mutta olemaan kuitenkin itsenäinen ja päättäväinen.

Unelmissani olin löytänyt elämäni kumppanin, joka on vahva, kunnianhimoinen ja luotettava. Sellainen, jolla on jalat tukevasti maassa, mutta joka uskoo, tukee, tasapainottaa ja täydentää. Miehen, joka on minulle hyvin läheinen kaikilla mittapuilla. Joka ei silti ole liian iso osa minua, kutista minua. Jonka kanssa olen minä ja me.

Toivoin olevani terve, hyvinvoiva, iloinen.

Tänään tunnen, että olen juuri se ja siinä, mistä unelmoin. Mutta vaikka eläisi unelmaa, ei se tarkoita aina, että on onnellinen. Olenko? Nyt tunnen itseni hyvin onnelliseksi. Vuoteen on mahtunut päinvastaisiakin tuntemuksia, elämä on sellaista. Sen vain tiedän ja olen oppinut, että elämään voi vaikuttaa – ja se tuntuu tosi tosi hyvältä. Jossain vaiheessa sain ahaa-elämyksen: Miksi en minäkin pystyisi?! Määritin unelmani tavoitteiksi. Päätin, etten ota elämää annettuna. Olen kiitollinen, onnekaskin. Mutta tiedän myös, että asiat ei olisi välttämättä näin. Tiedän itse ne uhraukset, valinnat, kasvukivut ja kaaoksen, jonka se on vaatinut ja tulee varmasti vaatimaan jatkossakin. Kun käärii hihat, kun on määrätietoinen, sitkeä, ahkera, rohkea, kun päättää tehdä elämästä sellaista kuin haluaa, pystyy siihen. Tänään olen tosi iloinen siitä, että olen elänyt niin, että vielä 27-vuotiaanakin uskon kaiken olevan mahdollista. Siis ihan lapsen omaisella tavalla, uskon siihen, että mitä vain voi tapahtua.

…Myös sinulle, jos uskot siihen. Sen haluan välittää blogissakin: uskon ja toivon, oman tien valitsemisen, päättäväisyyden ja rohkeuden. Tämä viesti voi välillä hukkua rivien väleihin smoothiereseptien ja treeniohjeiden sekaan. Ne ovat tärkeä osa sitä, että löytää puhdin, energian ja itsevarmuuden tavoitella omia unelmia. Unelmia ei jaksa tavoitella, eikä löytää elämän myllertäessä vaihtoehtoja, jos ei voi hyvin. Oli unelmasi ihan mitä tahansa, haluan kannustaa sinua tekemään tietoisesti päätöksiä joka päivä sen eteen, että otat elämäsi omiin käsiisi. Meillä jokaisella on erilainen elämä elettävänä, haluan vain sanoa, että voit ja pystyt. Asioiden muuttaminen tai unelmien saavuttaminen ei tapahdu yhdessä yössä, ehei. Mutta jokainen hetki on uusi alku, mahdollisuus muuttaa asennetta, itseä, uskomuksiaan. Moni asia on itsestä kiinni.

Nyt 27-vuotiaana tiedän paremmin kuin koskaan, kuka olen ja mitä halua. Tiedän, mihin pystyn, jos vain haluan tarpeeksi. Ja haluan paljon – myös elämältäni 27-vuotiaana. ♥”

Sellaisia ajatuksia pari vuotta sitten, mutta samaa voisin sanoa tänään. Huomenna onkin aika sanoa Balille heipat ja suunnata takaisin kohti Suomea. :)

Photos/ Janita Autio (editing by me)

1 Comment

Epätarkka vai pedantti – keltainen vai sininen tyyppi?

helmikuu 24, 2019

Yksi päivä rakas Mona muistutti minua toimistolla, että kaikessa ei tarvitse olla aina niin tarkka. Jäin miettimään… Olenko sittenkin tarkka ihminen?!

Kokkaan ilman reseptejä, keitän kanamunat, riisit ja pastat mittaamatta aikaa, väritän värityskirjat isoin vedoin välittämättä, jos joku menee vähän rajan yli. Tällä viikolla olen leikannut saksilla sormieni ihoa, niin että se vuotaa neljättä päivää, mutta en ole vaivautunut ostamaan edes laastareita, joten sormissani on lähes koko ajan tuppo paperia. Käytän välillä eripari sukkia, enkä ole ollenkaan niin justiinsa aikataulujen suhteen. Olen käyttänyt yli puoli vuotta puhelinta, jonka näyttö on sirpaleina, koska kompuroin Italiassa. En lue ohjekirjoja – kokeilen ja erehdyn.

Mutta toisaalta… olen kuvannut hyvät kamppiskuvat (jotka olin jo käsitellytkin valmiiksi) tässä kuussa uudestaan, vain koska halusin vielä paremmat. Ylipäätään käsittelen liian usein kuvat useampaan kertaan eri värimäärittelyineen ja kuvaan välillä vaikka kolme tuntia putkeen lintua saadakseni sen haluamaani asentoon. Saatan viilata töissä pilkkua loputtomiin myös mailejen kanssa ja jos siivoan – siivoan hyvinkin tarkasti (mm. Laurin siivousjälkiä perässä paikaten). Kun katan pöydän, on kaiken sovittava yhteen keskenään. Kaapeissa ei saa olla mitään pilaantunutta ruokaa – ei jääkaapissa, eikä kuivakaapissa. Ja jos menen kokeeseen, minulla on oltava tunne, että osaan kaikki vuosiluvut ja muut nippelitiedotkin ulkoa…

Jos minun pitäisi arvioida, kuinka tarkka olen 1-10 välillä, en todellakaan tiedä mitä sanoisin… Se riippuu täysin asiasta. Miten te koette asian? Oletteko te joko tai?

Ehkä tämä tietty ristiriitaisuus johtuu siitä, että en ole kovin selkeä persoonallisuustyyppi? Tuli mieleen nyt Laurinkin vastaus ”hieman kaikkea”, kun kysyttiin, millainen tyttöystävä olen postauksessa 33 kysymystä ja vastausta – totuus kuullan poikaystävän suusta  

Alkuvuodesta lueskelin taas persoonallisuustyypeistä enemmän ja jos tiedätte jaottelun punaisiin, keltaisiin, vihreisiin ja sinisiin tyyppeihin (Idiootit ympärilläni -kirja), niin itse olen mielestäni kelta-sini-vihreä. Aluksi epäilin, voinko olla kolmen miksaus, mutta googlailtuani asiaa selvisi, että 5% väestöstä on näiden kolmen sekoitus. Olen sivunnut tätä persoonalliuusteemaa vuosi sitten jo tässä postauksessa, jossa kerron tietyistä erittäin keltaisista piirteistä itsessäni.

Tarkuuteen liittyen karkeasti voisi sanoa, että keltainen on epäkäytännöllinen, luova, sponttaani ja saattaa aiheuttaa työpaikalla kaaosta, henkilö, joka tekee asioita vain niin kauan kuin on hauskaa – sininen taas tarkka ja yksityiskohtiin tarttuva, työssään täydellisyyteen pyrkivä, perusteellinen ja harkitseva. Näitä kahta tyyppiä minusta siis vihreän lisäksi löytyy, joten otapa nyt sitten selvää. :D

(Kirjoitin tämän postauksen valmiiksi etukäteen – nyt olen junassa matkalla kotiin joogaopekoulutuksesta, jossa tämä viikonloppu on mennyt :).) Näissä perjantaina otetuissa asukuvissa näkyy varsin tyypillinen keväinen arkiasuni. Kun päivät ovat lähinnä joogaa ja toimistolla töiden tekoa, on sporttityyli paras tyyli! Rakastan keväässä sitä, kun saa yhdistää lenkkarit villakangastakkiin. <3

Ultraboost juoksukengät, trikoot, huppari / Adidas *
Takki / H&M (sample)
Aurinkolasit / Ray-Ban

*Adidas on yhteistyökumppanini, tuotteet saatu

Photos/ Sara (editing by me)

1 Comment