Joogapäiväkirja / Vuosi uupumumisesta & ferritiinitasot

03.07.2019 /

Yleensä aina edeltävät päivät ennen pidempiä reissuja ovat vähän kaaottisia. En juuri koskaan ehdi joogata tai urheilla, koska jätän niin monta asiaa viime tippaan – niin eilenkin. Hyvin siis alkoi tämä joogapäiväkirjan pito, kun heti toisena päivänä jooga ei näkynyt päivässäni mitenkään. ;) Paitsi siinä, että pohdin, otanko uutta joogamattoa mukaan (en) ja mitä joogakirjoja pakkaisin kolmeksi viikoksi Italiaan (anatomiaa ja ayurvedaa).

Koska eilen ei tullut joogattua tai opiskeltua (suunnitelmista huolimatta), ajattelin kirjoittaa siitä, millaisen matkan olen vuoden aikana käynyt. Tavallaan tuokin, että pystyn pudottamaan päivistä asioita pois, liittyy armollisuuteen ja hidastamiseen. Näitä olen vuoden aikana paljon oppinut, mutta kovin helppoa se ei ole ollut. Kirjoitin suunnilleen tasan vuosi sitten uupumuksestani. Kerron siinä, kuinka pitkään jatkuneet väsymyksen ja stressin oireet kärjistyivät jonkin sortin romahdukseen, kun en vain enää jaksanut ja pystynyt… Jos et ole lukenut postausta, suosittelen lukemaan, ennen kuin siirryt eteenpäin. :)

Viime vuoden loppukin meni jotenkin kierroksilla ja tuntui, etten kuitenkaan osannut kunnolla rentoutua ja ottaa vapaata. Hyvä päätös oli, että päätin aloittaa haaveilemani joogaopettajan opinnot. Se tuntui ja tuntuu tärkeältä. Joku päivä uskon, että tulen vielä jakamaan oppimaani ja tietotaitoani eteenpäin opettamalla. Tässä hetkessä tein koulutuksen pääosin itseäni varten. Haluisin käyttää aikaa minua kiinnostaviin asioihin.


Loppujen lopuksi olen hyvin pohdiskeleva ja itsenäinen ihminen, jolle tuottaa välillä hankaluuksia ammattini, jossa pitää antaa paljon itsestään, olla esillä ja olla sosiaalisesti aktiivinen jatkuvasti. Sosiaalisen median muututtua, tämä puoli on vasta tullut esille, etten jaa arkeani mitenkään kovin luontevasti. En yksinkertaisesti näe syytä tai tunne sitä mielekkääksi. Vaikka arvostan kaikkia seuraajiani paljon ja olen iloinen vuorovaikutuksesta teidän kanssa, niin minulle oma tila on myös ihan äärimmäisen tärkeää. Vuoden aikana olen ymmärtänyt olevani introvertti ja erityisherkkä. Joogaopekoulutus tuo vastapainoa somelle ja puhelimelle.

Kuitenkin vieläkin mietin, olenko täysin toipunut uupumisesta… Tuntuu, että olen oppinut rajani, mutta etten ole saanut takaisin sitä energisyyttä, ahkeruutta, tunnollisuutta ja tuotteliaisuutta, mikä on aina ollut osa itseäni ja arkeani. Minulla on ollut monta rautaa tulessa ja paljon tavoitteita, niin kauan kuin muistan. Yleensä olen suoriutunut määrästä hyvin. En koskaan uskonut, että voisin totaalisesti väsyä. Siksi varmaan jaksoin aina suorittaa töitä ja opiskelua, pääsykokeita ja kilpaurheilua, muita harrastuksia ja jatkuvaa matkalaukkuelämää vuosikaudet. Luin usein kokeisiin, vaikka viiteen yöllä, kunhan oli tunne, että osasin kaiken. Nyt en uskaltaisi.

Nykyään olen varovainen. Huomaan, että pelkään stressiä ja väsymystä eri lailla kuin ennen. Sitä on ollut vaikea hyväksyä, että tarvitsen oikeasti lepoa enemmän kuin joskus. Menin jopa sairaalan labraan viime viikolla tekemään verikokeet ja mittaamaan ferritiiniarvot, d-vitamiinitasot sekä kilpirauhasen toiminnan yms… Kaikki arvoni olivat hyvät. Lääkäri kuitenkin suositteli yhtä rautakuuria, koska ferritiinitasoni oli 30, kun yli 50 olisi suositeltavaa. Kokeilen, jos auttaisi.

Mutta ehkä tosiaan en ole ihan oma itseni vielä… 25.6 julkaistussa Helsingin Sanomien nettiartikkelissa puhutaan kuinka ”Pahasta työuupumuksesta toipuminen voi viedä vuosia”. Oikeastaan hassua on se, että nyt jälkikäteen vasta tajuan, kuinka loppu olin.

Tällä hetkellä suunta on selkeästi oikea ja koen voivani pääosin taas varsin hyvin. Ainakin elämässäni on paljon iloa ja onnea. Tällaisia ajatuksia tänään. Onko siellä muita jonkinlaisen uupumuksen kokeneita ja samoja fiiliksiä jakaneita? :)

LISÄÄ AIHEESTA:
Uupumisesta & levosta
Sittenkin enemmän introvetti – 10 syytä miksi
Erityisherkkä vai herkkä?

Leave a comment

7 kommenttia

  • Martta

    Hei. Minä uuvuin viime keväänä liian suuren opintomäärän takia. Kevään aikana kurssien ja tekemisen määrä ei tuntunut liian suurelta ja sitä ajatteli vain, että tämän verran on ihan normaalia tehdä. Kuitenkin toukokuun lopussa yhden opiskeluvuoden sullominen viiteen kuukauteen alkoi tuntua kehossa ja mielessä. Asiaa ei helpottanut se, että heti kesäkuun alussa hyppäsin suoraan opinnoista työelämään. Tämäkin vain, koska ”on pakko näyttää ja suorittaa.” Tällä hetkellä yritän opetella hidastamaan ja keskittymään ainoastaan omaan tekemiseeni ja omaan hyvinvointiini. Työt teen omalla painollaan ja yritän aina muistaa, että työ ei ole sama asia kuin elämä. Ilman omaa hyvinvointia muulla ei ole merkitystä. Tuntuu siltä, että nykyisin multitaskaamisen ja ylisuorittamisen paine on kova ja nämä ovat tavallaan perusvaatimuksia. Ihmetyttää, missä vaiheessa maailma meni tähän ja miksi oma mentaliteetti ei osaa heti kyseenalaistaa tätä. Tsemppiä sinulle!

    • Vilma Peltonen

      Kiitos Martta, kun kommentoit ja jaoit kokemuksesi. <3 Olet oikeassa, että kyse on yleisestä ilmapiiristä nykyään. Maailman meno on muuttunut paljon... Tsemppiä sullekin ja ihanaa kesää. :) <3

  • Satu

    Hei Vilma! Tunnistan monella tapaa itseni sinussa, sillä erolla että minulla on kaksi pientä lasta. Jaksoin vuosikaudet energisenä suorittaa monta rautaa tulessa, kunnes esikoisemme syntyi. Huonosti nukkuva lapsi uuvutti minut täysin! Siihen perään uusi raskaus ja toinen huonosti nukkuva lapsi ei juuri helpottanut asiaa. Näiden kokemusten myötä ymmärsin unen ja levon tärkeyden, enkä enää koskaan tule siltä tinkimään! En enää iltaisin juurikaan lue kirjoja tai katso sarjoja, vaan menen aikaisin nukkumaan, jostain on tingittävä. Uupuneena sitä on aivan eri ihminen kuin hyvin levänneenä. Suosittelen siis valimaan pitkiä yöunia! Vähän lyhyemmälläkin työpäivällä saa tarpeeksi aikaiseksi, jos mieli on pirteä ☺️

    • Vilma Peltonen

      Kiitos Satu, kun kommentoit! <3 Usein olenkin miettinyt, että entäs sitten, kun jos saan joskus vielä lapsia... :D Mutta olet varmasti aivan oikeassa tuossa, että yöunia tulisi vaalia. "Vähän lyhyemmälläkin työpäivällä saa tarpeeksi aikaiseksi, jos mieli on pirteä" - niin totta!

  • Maiju

    Täällä yksi työuupumuksen vuosi sitten kokenut! Mä oon ylivoimasesti enemmän introvertti sekä erityisherkkä. Kuten sinäkin. Kaiken lisäksi vielä todella pedantti tyyppi. Uupumukselle herkästi altis tapaus siis – jos näin voisi sanoa.
    Huomaan itsessäni tuon saman mitä mainitsit, että näin kerran jo uupumuksen kokeneena sitä on alkanut pelkäämään stressiä ja väsymystä ja on jotenkin tosi herkästi ns. varpaillaan kokoajan. Etenkin silloin, jos ja kun tiedostaa, että aletaan jo liikkua vaarallisilla vesillä. On melko ahdistavaa kun pelkää ettei vaan ajautuisi samaan jamaan missä on jo kertaalleen ollut.
    Mulla on useamman vuoden ajan sahannut rauta-arvo edes takaisin, jonka takia olo on ajottain ollut todella sumuinen. Oma ferritiini arvo oli toukokuussa 9. Todella pohjamudissa siis. Kontrollit ois syksyllä tiedossa.
    Kiitos, että jaat omia kokemuksiasi ja fiiliksiä. Samaistun! Tsempiä ja ihanaa kesää ❣️

    • Vilma Peltonen

      Kiitos paljon Maiju ihanasta kommentista! <3 Toivottavasti rauta-arvosi ovat kohentuneet, kun menet kontrolliin! <3

  • Elena

    Mä olen miettinyt että ehkä myös ikä tekee sen että rauhoittuu, hidastuu hieman..? Olen kyl sua muutaman vuoden vanhempi.

    Itse olen kans todella itsenäinen, viihdyn yksin ja haluan usein olla vaan yksin (tai kumppanin kanssa) ja tehdä täysillä omia projekteja ja kehittää itseäni.

    Välillä siitä on huono omatunto tai kokee että jääkö elämästä paitsi jotenkin, mutta yritetty on muunlaistakin elämää, ja jotenkin se ei vaan anna niin paljon kuin omat introverttipuuhat :D

    Kiva siis että on joku toinenkin samantyylinen esikuvana:)