Uupumisesta & Levosta

22.07.2018 / ,

En ole tyyppi, joka peruu sovittuja juttuja, saati sellaisia, mihin liittyy työt tai muut henkilöt. Olen tunnollinen ja menen, silloinkin kun ei jaksaisi tai huvittaisi. Koen, että monessa asiassa huono omatunto ja syyllisyyden tunne on raskaampi taakka, kuin suoritus. Silti olen äärimmäisen tarkka kuuntelemaan kehoani ja analysoimaan sen tuntemuksia. Tiedän, miltä tuntuu voida hyvin suunnilleen kaikilta osapuilta. Tunnistan helposti, kun kroppani ei ole optimitilassa, ja tiedän sen viestittävän minulle viisaana mekanismina erilaisia juttuja.

Tulin joku aika sitten pisteeseen, jossa tajusin, että jotain on oikeasti tehtävä. Olen jo näköjään vuosia mennyt siihen suuntaan, että seuraavaksi olen kunnolla loppuun palanut. Moni toivoi, että kirjoittaisin tästä aiheesta, vaikka suoraan sanoen näin rehellisenä oleminen blogissa aina vähän kauhistuttaa. Koen kuitenkin, että haluan jakaa blogissa aitoutta -muutakin kuin iloja ja onnistumisia.

Kesäkuisena keskiviikkoaamuna olin pakannut kaiken ja meikannut lähes valmiiksi, mutta yhtäkkiä iski sellainen uupumus, etten jaksanut nostaa meikkisutia kasvoille. Olin yksin kotona ja istuin tunnin paikallani ja yritin kerätä voimia. Tuntui kuitenkin, että syke vain nousi ja sydän pamppasi rinnassa. Siinä vaiheessa, kun itkin meikkini kasvoille, alkoi myös kunnolla ahdistaa, että puolen tunnin päästä pitäisi lähteä vuorokaudeksi reissuun. Vaikka olin odottanut reissua ja tiesin, että siellä olisi ihana porukka ja kaikkea kivaa, tuntui tässä tilanteessa sosiaalisuus, kuvattavana olo ja materiaalin luominen kerrassaan mahdottomalta… Olin muutenkin huomannut, että pikkuhiljaa moni kiva juttu, oli alkanut tuntua velvollisuudelta. Osa minusta halusi olla vain kotona tekemättä mitään.

Soitin poikaystävälleni, mutta en saanut edes sanaa sanottua. Hän onneksi otti ohjat käsiin ja päätti puolestani, kun en siihen itse pystynyt. Peruimme reissun ja raivasimme muutenkin loppuviikon vapaaksi velvollisuuksista. Tai hän raivasi. Olen niin kiitollinen poikaystävälleni tästä. Ei tämä tietenkään yhtäkkiä tullut, mutta monista vastaavista tilanteista ja hetkistä viime aikoina, tiesin sisimmässäni, että nyt ei vain jaksa, vaikka kuinka haluaisin. Makasin käytännössä koko päivän sohvalla ja nukuin kahdet yli 3 tunnin päiväunet. Tästä eteenpäin nukuin viikon joka päivä päiväunet, ja lähiaikoina on mennyt myös sellaiset kevyet 11 ja 16 tunnin yöunet. Pärjään normaalisti suhteellisen vähillä unilla, enkä koskaan kaipaa yli 8 tuntia unia, saati päiväunia. Jos saan nukkua 7-8 tuntia yössä olen tosi tyytyväinen.

Tämä jatkuva väsymys on jatkunut maaliskuusta asti. Ajoittainen ylikuormituksen tunne ja epätasapaino pari vuotta. Tänä keväänä kerran nukuin työtapaamisestakin pommiin. Olin unissani tullut sänkyparvelta alas ja ottanut puhelimen sänkyyni ensimmäisen herätyksen jälkeen ja sammuttanut tämän jälkeen 4 muuta herätystä täysin tajuamattani asiaa. Olen kevään aikana useampia kertoja säikähtänyt sydämen tykytyksiä ja paniikin nousevaa tunnetta, pidätellyt itkua ennen tapaamista tai muuta sellaista. Kaikki nämä ovat itselleni jotain aivan uutta. Kevät on ollut huikea, olen ollut myös onnellinen. Siksi onkin vaikea käsittää, hyväksyä tai uskoa, että olisin jotenkin epätavallisen väsynyt/uupunut. Nytkin tätä kirjoittaessa, mietin, että ehkä en olekaan. Ehkä suurentelen asioita. Mutta samalla tiedän, että en ole ihan oma itseni.

Miten tähän sitten tultiin?

Pikkuhiljaa monen asian summana.

Muun muassa näistä kevään postauksista voi jo aistia tätä teemaa…

Paras versio itsestä – Hyvinvoinnin priorisointi

Stressi, ravinto & ravintolisävinkkini

Ostolakosta ja muista ajatuksistani

Miten pitäisi elää

Tunnelukkoja ja pelkoja

Lisää luovuutta…?

Päästä irti

Mutta lyhyesti tähän päädyttiin siten, että olen työskennellyt kahden yritykseni parissa 2,5 vuotta käytännössä ilman ainuttakaan oikeasti vapaa päivää, puhumattakaan lomasta. Kaikki ei ole ollut aina sitä, miltä blogissa on näyttänyt. Kun olen ottanut toisessa rennommin, on ollut aika panostaa toiseen. Olen priorisoinut työt tosi pitkään ykköseksi. Koska työt ja viestit eivät tuplayrittäjällä tekemällä lopu, niin siinä usein käy niin, että työt valtaavat vähintään ajatukset 24/7. Olen tuntenut koko ajan ristiriitaisia fiiliksiä siitä, että kun annan toiselle asialle panostukseni, kärsii toinen. Kun en voi tehdä asioita niin hyvin kuin osaan, se vaivaa minua. Työstressin lisäksi 8 työreissua ulkomaille muutaman kuukauden sisään, tässä työssä väkisin eteen tulevan negatiivinen arvostelu sekä muutto takaisin Suomeen, verottivat varmasti osansa.

Nyt voin selvästi paremmin, kun olen ottanut löysemmin kesän… mutta tiedän, että ei tilanne ole oikein pysyvästi muuttunut. Aina hetkeksi helpottaa ja sitten ahmin töitä, velvollisuuksia ja tilaisuuksia, kun kuvittelen, että jaksan hyvin. Mutta kapasiteettini ei ole missään vaiheessa ehtinyt palautua täysin ennalleen, joten uuvun nopeammin kuin ennen. Näin ainakin tätä itse tulkitsen tunteideni mukaan ja siksi, yritän nyt tehdä arkeeni ja asenteeseeni pysyviä muutoksia.

Nykypäivänä elämän tahti ja vaatimusten taso on nousut niin paljon, että uupumisen tunteet ovat hyvin yleisiä. En halua kokea totaalista burn outia, joten yritän ensiksi työstää perfektionismiani sekä ottaa lomaa, vaikka en osaisi. Olen hokenut pitkään poikaystävälleni, että olen loman tarpeessa, mutta en koskaan osaa, pysty tai halua ottaa sitä. Nyt ajastin pari postausta valmiiksi ensi viikolle, mutta muuten pidän lomaa viikon ajan. Tai pidempään, jos siltä tuntuu. Instaa saatan päivittää, mutta vain jos en ota siitä mitään paineita. Haluan muuttua takaisin omaksi itsekseni ja löytää balanssin oman hyvinvoinnin ja työn välille. Haluan taas priorisoida oman hyvinvoinnin ennen työtä.

Luin viime viikolla tosi mielenkiintoisen artikkelin Hesarista, joka kolahti. Siinä sanottiin näin:

”–Jos ihminen on intohimoammatissaan ja saa tehdä työtä, jota oikeasti rakastaa, kuormitusta voi jaksaa pidempään.

”Sisäiset palkkiot ovat niin suuria, että ihminen jaksaa huimiin suorituksiin ja pystyy tekemään eläimellistä työviikkoa. Pahimmillaan se voi auttaa jaksamaan liian pitkään. Kuilu, johon sen jälkeen putoaa, on syvä”, Hakala sanoo.

Perfektionisti on ihminen, joka pyrkii virheettömään jälkeen, mutta ei tietenkään voi saavuttaa sitä. Lähes poikkeuksetta hän on myös työnarkomaani.”

Olisi ihana lukea teidän kokemuksia ja ajatuksia aiheesta! Mutta nyt hyvää ja rentouttavaa heinäkuun loppua, palaan tänne elokuussa sen jälkeen, kun olen nauttinut vieraistamme Italiassa sekä pienestä road tripistä Keski-Euroopassa. :)

Leave a comment

26 kommenttia

  • Annika

    Kiitos kun kirjoitit tästä! Tsemppiä sulle, Vilma!

  • Samaistun

    Kannattaa käydä lääkärissä. Minulla oli samanlaiset oireet, jotka tulivat täysin yllätyksenä ja sain sykettä alentavaa sekä ahditusta lieventävää lääkettä, joita otin muutaman kerran sekä noteerasin asiat, jotka kuormittivat ja nyt syke on täysin poissa!

  • Heidi___

    Kiitos kun kirjoitit tästä blogiisi❤!!! Vaikka aihe on varmasti arka. Kun olet noin esillä koko ajan, niin se on varmasti alitajuisesti henkisesti rankkaa. Tietoinen mieli nauttii, mutta alitajunta tietää usein, mikä on loppujen lopuksi ”oikein” omalle itselle. Huomattu on monessa elämäntilanteessa. Ns. ”unelmaelämällekin” on alitajunta (=kehon reagointi) joskus pistänyt stopin.

    Kaikkea hyvää sinulle ❤ Bless you.

  • A

    Rehellisyys ja aitous on vaan niin kaunista <3 Kiitos kun jaoit tämän. Itse saman kokeneena, riittävän pitkä lepo ja hiljalleen työnsyrjään palaaminen on äärimmäisen tärkeää :) Ja hienoa, että tiedostat omien ajatusmallien muuttamisen tarpeen, kaikki lähtee siitä :) Ihanaa lomaa <3

  • Laura

    Kuin lukisi omasta elämästään – tsemppiä, meille kaikille samassa jamassa oleville! <3

  • Kata

    Kannattaa käydä myös verikokeissa, sillä monen uupumuksen takana on monesti myös matala ferritiini eli raudanpuutetta, vielä hemoglobiinin ollessa täysin normaali.

    Itse uuvuin lopullisesti viime syksynä ja työterveydessä löydettiin vuosia pikkuhiljaa pahentunut, vakava raudanpuute: ferritiini 10, hb 141. Nyt yli puolen vuoden rautakuurin jälkeen ferritiini on yli 100 ja hemoglobiini sama kuin alussa, ja olen käytännössä kuin uusi ihminen!

    Nykyään riittää normaalit 7-8 tunnin yöunet ja jo aamusta aivot lähtee normaalisti raksuttamaan. Pyörtyilyt ja sydämen muljahtelut ovat kadonneet kokonaan. Palelu loppunut ja vuosia kestänyt hikoilemattomuus myös alkanut toipumaan. Tuntuu niin kummalliselta tulla juoksulta hikisenä takaisin! Saunassa käynti oli ennen liki mahdotonta hikoilemattomuuden vuoksi.

    Suomessa esim. Esa Soppi hoitaa pääkaupunkiseudulla raudanpuutetta ja on yksi Suomen tunnetuimpia raudanpuutteen diagnostiikasta ymmärtävistä lääkäreistä.

    Mullakin oli taustalla suuri opiskelutaakka ja urheilu, joten en itsekään osannut yhdistää raudanpuutetta oireisiin ennen verikokeita. Tsemppiä kovasti!

  • Reetta

    Tuntuu että moni lukemani blogi on enemmän tai vähemmän samassa jamassa. Sanovat että jos haluaa blogin pitävän suosionsa niin pitää postata vähintään x määrä viikossa.. Mistä tämä ”sääntö” tulee? Luen blogeja jotka päivittyvät kerran kuussa ja jotkut taas useammin. Minulla suosioon ei vaikuta määrä vaan laatu. Moni hyvä blogi on lopettanut ajan puutteen vuoksi. Olen varma että lukijat olisivat ihan tyytyväisiä vaikka blogia päivitettäisiin harvemmin.

    • Minna

      Olen itsekin miettinyt samaa kuin Reetta. En ole sosiaalisen median vaikuttaja enkä tiedä miten yhteistyökuviot todellisuudessa menevät, mutta näin seuraajan näkökulmasta en pidä yhtään outona tai lopeta seuraamista, jos vaikuttaja hiljenisi kaikissa kanavissaan vaikka kahdeksi viikoksi, jopa kuukaudeksi kerrallaan. En odota, että tuo loma-aika pitäisi olla täynnä ajastettuja postauksia tai instakuvia, sillä sehän vain tarkottaa että loma-ajan työt on tehty ennakkoon. Tauko on aivan normaalia tavalliselle ihmiselle, eikä sitä ehkä edes huomaisi siellä muiden postausten virrassa. Voiko tässä olla jonkinlainen alan sisäinen kupla, jossa asiat saavat eri mittasuhteet jos olet mukana skenessä kuin pelkästään seuraajan roolissa? Ymmärrän toki että yrittäjänä esim usean viikon tauko töistä tarkoittaa nollatuloja. Toisaalta jos kerran kaikki ovat uupumuksen partaalla, toivon että niiltä muilta viikoilta jäisi sen verran käteen, että raaskisi lomaillakin.

      Tätä uupumisen viestiä on kuulunut nyt tosi monelta vaikuttajalta, toivon kovasti että te kaikki saisitte raivattua omaa aikaa ja tasapainoa elämään ennen kuin päätyy pidemmälle sairaslomalle! Oman elämän julkisuus nostaa varmasti ton uupumisen asteen ihan eri levelille kuin tällaisella tavallisella tallaajalla, joten siihen on vaikeaa täysin samaistua. Tsemppiä Vilma, me ei kadota täältä mihinkään vaikka ottaisitkin vähän rennommin. Tärkeintä on sun hyvinvointi!

  • Moi Vilma! Tää oli tosi koskettava teksti ja oon tosi pahoillani kun kuormitus on ottanut noin suuren vallan.

    Olin itsekin uupunut ja sen seurauksena masentunut viime vuonna ja meni monta kuukautta ainakin 80% levolla ennen kun palauduin. Enkä palautunut edes siihen samaan energiaan ja tarmoon koska tajusin että nimenomaan se oli uuvuttanut mut loppuun vaan piti tottua tekemään asiat rauhallisemmin ja kiirettömämmin. Muuten uupumus olisi palannut.

    Vieläkin välillä soimaan itteeni kun en kykene samaan kuin ennen mutta sitten yritän muistuttaa itseäni että se ei ookaan se tarkoitus ja sen tahdin lopputulos oli jotain niin kamalaa.

    Toivottavasti saat apua tähän tilanteeseen. Kaikkea hyvää loppukesään. <3

    http://www.tyhjaajatus.com

  • Tiinatuulia

    Kiitos Vilma- niin tärkeä aihe ja auoerhienoa että uskallat myös ”antaa kasvoja” tälle aiheelle! ❤️ Itse olen koko tämän vuoden kamppaillut unelmaan uupumisen kanssa ja ajatellut jo kuvittelevan kaiken, mutta ei… Kivojenkin asioiden alle voi uupua, ja jo näin nuorena yhden ikävän kautta koetun uupumisen myötä osasin vihdoin tunnistaa oireet eri kontekstissa ilman totaalista burnouttia… Nyt syksy rauhallisemmin ja armollisemmin, tsemppiä ja rentoutta myös sinne! ☺️

  • Marie

    Tosi hienoa, että kirjoitat tästä avoimesti, vaikka pelottavalta tuntuukin. Itsekin luovan alan yrittäjänä tunnen todella hyvin nuo fiilikset – pari vuotta sitten olin about tuossa kuvailemassasi tilassa, ei ollut ollut juurikaan vapaapäiviä saati lomia pariin vuoteen ja keho alkoi oireilla. Siitä olen saanut huimasti tasapainotettua arkeani, vaikka kunnon lomat siintää edelleen jossain kaukaisessa tulevaisuudessa. Mutta askel kerrallaan, jäljittäen perfektionismin/työnarkomanian juuria ja tehden valintoja aito oma hyvinvointi edellä. Halaus ja paljon lempeyttä sulle! <3

  • Mari

    Kiitos Vilma tästä tekstistä ja ihanasta blogistasi. Toivon sulle voimia ja lempeyttä, antoisien asioiden ja perfektionismin kanssa ei ole helppoa tasapainoilla.

  • Kiitos tästä kirjoituksesta Vilma ja paljon haleja sinne <3 Tykkään lukea tälläisiä henkilökohtaisia ja avoimia postauksia (vaikka toki jokaisella on omat rajansa mitä jakaa julkisesti ja niin sen on oltavakin). Tykkään itsekin kirjoittaa enemmän henkilökohtaisista asioista, vaikka niitä tulee tietenkin kirjoitettua harvemmin kun sellaisista "yleisistä aiheista". Koen kuitenkin, että juuri niistä kipeimmistä aiheista ja avoimista postauksista toiset saavat eniten irti (apua, helpotusta, vertaistukea..) ja niin itsekin teen lukijana.

    Toivon sulle rentoja päiviä ja paljon hymyä ja aurinkoa! Lataa akkuja niin kauan kuin on tarve, me pysytään täällä kyllä <3

  • Anonyymi ajattelija

    Terkut toiselta perfektionistilta, ollaan itseasiassa oltu samassa jumppajoukkueessakin. :) Kiitos Vilma, kun jaoit kokemuksesi. Jos vertaistuesta on yhtään apua, niin tässäpä minun, työpaikalla vain 27-vuotiaana uupuneen, tarina.

    Muutin vuonna 2015 pk-seudulle ja aloin työskennellä isossa kansainvälisessä yrityksessä alalla, joka on tunnetusti kova ja täynnä työnarkomaaneja. Ensimmäinen työvuosi meni periaatteessa ihan hyvin, joskin olin jatkuvasti kipeänä. Työtahti sinällään ei yllättänyt, olinhan nähnyt jo samalla alalla työskentelevän mieheni kautta, mihin olen itseni laittamassa. Ensimmäinen tammi-huhtikuu eli pahin kiireaika meni aivan sumussa, kun töitä paiskittiin viikonloppuja myöten. Kuitenkin pitkä kesäloma auttoi palautumaan. Syksyn tullessa olin innoissani töiden alkamisesta, kunnes joulua kohti alkoi fiilis hiipua. Kollegat olivat mahtava vertaistuki, joskin taisimme ruokkia toinen toistemme negatiivisuutta aika lailla. Ajatus seuraavasta alkuvuoden kiireajasta suorastaan oksetti, mutta selvisin joten kuten jatkuvasti huonoa omaatuntoa tekemättömistä tai vähintäänkin liian huonosti tehdyistä töistä tuntien. Kotona olin jatkuvasti pahalla tuulella ja itkin helposti. Maaliskuussa vedettiin lopulta matto jalkojen alta. Olin paiskinut töitä kuin hullu, ottanut kokemukseeni nähden liiankin suurta vastuuta ja yhtäkkiä minua syytettiin asiasta, johon en ollut millään tavalla syypää. Jouduin kokemaan myös suoranaista kiusaamista. Kun yhtenä iltana sitten sain kotona sellaiset raivarit, että vedin vaatekaapeista kaiken mahdollisen pihalle ja heitin mieheni päälle, päätin, että tämä ei voi jatkua näin. Seuraavana päivänä soitin työterveyslääkärille, kävin hänen vastaanotollaan ja sain heti kaksi viikkoa sairauslomaa, jota jatkettiin kaiken kaikkiaan neljään viikkoon. Diagnoosina masennus ja ahdistuneisuus, toisin sanoen työuupumus. Ensimmäiset kaksi viikkoa vain nukuin. En jaksanut ollenkaan muita ihmisiä ja pelkästään kaupassa käynti ahdisti. Koitin käydä kauppakeskuksessa, mutta jo vajaan tunnin shoppailun jälkeen halusin vain äkkiä kotiin hiljaisuuteen.

    Palasin töihin huhtikuussa, mutta lopulta kuuden viikon kesäloman jälkeen olin edelleen niin loppu ja ahdistunut, etten kyennyt palaamaan töihin. Neljän viikon täysloman jälkeen palasin töihin osa-aikaisella sairauslomalla kolmena päivänä viikossa töitä tehden. Enempään en olisi pystynyt. Työt lähinnä oksettivat ja motivaatio oli täysin nollissa. Vapaa-ajalla jaksoin kyllä touhuta vaikka ja mitä. Sekä työterveyslääkäri että psykologi olivat sitä mieltä, että parannun vain siinä tapauksessa, että löydän uuden työpaikan – niin selvästi sairauteni linkittyi kyseiseen työhön ja työpaikkaan.

    Juuri osa-aikaisen sairauslomani päättyessä sain kuin sainkin uuden työpaikan. Selvisin todella raskaasta rekrytointiprosessista voittajana, joten miksi en selviäisi uudessa työssäkin? Nyt olen ollut reilu puoli vuotta uudessa työssäni enkä voisi olla onnellisempi. Nyt vasta ymmärrän, miten sairaassa työyhteisössä olinkaan aiemmin, miten väärin minua kohdeltiin ja mitä normaali työpaikka tarkoittaa. Itsetuntoni on palautunut ennalleen ellei jopa parantunut, en ole rättipoikkiväsynyt työpäivien jälkeen, vapaa-aikaa jää riittävästi ja vaikka välillä joutuisikin tekemään pidempää päivää, työasiat eivät tule kotiin enkä ole henkisesti hajalla. Olen heittänyt itseni haasteisiin, joista en aiemmin voinut kuvitellakaan selviäväni – kuten reissanut yksin Pohjoismaissa ja Keski-Euroopassa ja hoitanut työasioita päivittäin vieraalla kielellä. Edelleen joudun käsittelemään vanhassa työpaikassa tulleita traumoja terapiassa, mutta päivä päivältä viha ja katkeruus hälvenevät.

    Mikä kuitenkin tärkeintä, olen oppinut olemaan itselleni armollinen. En enää stressaa tekemättömistä töistä, sillä paitsi että työmääräni on nyt asiallinen, olen oppinut vaatimaan itseltäni vähemmän ja tekemään selkeän eron työ- ja vapaa-ajan välillä. Olen myös oppinut sopivasti itsekkääksi. Tärkein oppi, jonka maailman parhaalta työterveyslääkäriltä sain: kukaan muu ei huolehdi sinusta, paitsi sinä itse. Tämän opin haluan ehdottomasti jakaa myös sinulle, Vilma. Pidä huolta ennen kaikkea itsestäsi, työt ja kaikki muu tulee vasta sen jälkeen. <3

    Hyvää kesän jatkoa toivotellen,
    entinen jumppakaveri Kasperista :)

  • Oon kans kokeillut tupla- ja triplayrittäjyyttä jossakin vaiheessa elämää ja siihen on helppo tuudittautua kun työstään tykkää. Itsellä tuli vain luonnollinen reaktio jossa piti hiljentää. Koska yksi yrityksistä ei edellyttänyt pakollista jokapäiväistä tekemistä niin vähensin (tai voisi sanoa, että lopetin) työmäärää sen parissa merkittävästi. Yksi pyhitetty vapaapäivä parisuhteelle viikossa pitää edelleen paikkansa, vaikka välillä meneekin melko lujaa töiden parissa.

    Tsemppiä sinne, suunta on vain ylöspäin!

  • Kaisa

    Muistetaan, että ihminen on Human Being, IhmisOlento. Muistetaan myös siis vain olla. Haleja kaikille teille ihanille olennoille!

  • Emppu

    Aivan samoja tuntemuksia on ollut täälläkin. Olen myös yrittäjä ja yhdessä vaiheessa elämää tuli tunteja tehtyä niin paljon ja vuosia ilman lomia vietettyä niin monta peräkkäin, että niiden jäljet tuntuvat välillä vieläkin muutaman vuoden jälkeen. Juurikin tuo itkuisuus, sydämen ylilyönnit, tunne että henki salpautui ja kaikki kaatui päälle, mikään ei tuottanut iloa eikä mikään kiinnostanut. Asioita sai ehkä alulle, mutta ne oli välillä tuskan takana saattaa loppuun saakka. Jne jne.
    Hyvä, että tunnistaa oman reunansa ja osaa ottaa siihen kohtaan taukoa. Kiitos tästä kirjoituksesta, mikä varmasti koskettaa moniakin. Blogisi on ihana ja on antanut minulle paljon. Kaikkea hyvää sinulle ihana Vilma.

  • Elina

    Kiitos tästä kirjoituksesta! En olisi voinut lukea tätä oivallisempaan aikaan, sillä tätä lukiessa istuin junassa matkalla työtapahtumaan jonka olin juuri tajunnut loppuneen jo kolme tuntia aikaisemmin. Olin merkannut ajan väärin kalenteriini ja missannut tapahtuman sekä sen jälkeisen sovitun tapaamisen erään alani tärkeän henkilön kanssa. Tunsin tosi huonoa omatuntoa juuri kuten sanoit mutta minkäs sille enää voi.

    Tämä tosin sai minut tajuamaan että viime aikoina mulla on ollut muitakin läheltä-piti-tilanteita joissa olen unohdellut jotain tärkeää työhön liittyvää. Vaihdoin kokopäivätyön vuoden alussa osa-aikatyöhön jota teen 30-35h/viikko. Siihen lisäksi kaksi freelancetyötä, joita hoidan viikottain ja opiskelut, jotka pitäisi saada päätökseen tammikuussa niin onhan se tuntimäärä aika iso. Yrittäjänä juurikin ajattelee niitä työasioita koko ajan, deadlineja ja että ”mä vaan äkkiä katson sähköpostia”.

    Mullakin todettiin alhainen rautataso vähän aikaa sitten ja olen ajatellut, että kaikki väsymys ja haluttomuus johtuu siitä mutta ehkä nyt olisi aika hidastaa töitä. Toi on vaan niin tosi että se on hankalaa kun tykkää kovasti siitä mitä tekee!

  • Annina

    Heippa! Samaistun tunteisiisi. Oma tasapaino on heitellyt myös pari vuotta ja ikävät tapahtumat seuranneet toisiaan, jotka ovat omalta osaltaan lisänneet pahaa oloa ja ahdistusta. Viimeinen niitti oli paniikkikohtaukset sekä sairastelukierre. Näistä on onneksi jo selvitty☀ Itse löysin apua Insight Timer -meditaatio sovelluksesta ja meditoin nykyään joka ilta unimeditaation parissa. Toisinaan myös aamuisin. Kannattaa kokeilla! Sovellus on Ihanasti ilmainen😊 Tsemppiä itsesi löytämiseen💕

  • Marianne

    Hyvä kun kirjoitit, tuntuu, että viime aikoina noussut aina vaan useammin esiin se, miten kohtuuton suoritustaso on monella alalla nykyään se normi… Mietin mm. sun Thaimaan reissusta lukiessa, että täytyy olla kyllä psyyke ihan huipussaan, että kestää sellasia aikatauluja.

    T. Sairaslomalla työstä, jota rakastan. Tajusin vastikään, miten turhia suurin osa asioista, joista stressaan on, joten ehkä tää tästä vielä :D

    Ja tsemppiä, kuulostaa siltä, että sun tilanne vaatii vähän rankempaa priorisointia, mutta teet vaan niin kun oikeimmalta tuntuu <3

  • Moona

    Ihana Vilma! Kiitos, että avauduit tärkeästä aiheesta. Itsekin olin juuri sairaslomalla työuupumuksen takia, joten tekstiisi oli helppo samaistua. Kurjaa, sillä tämä tuntuu olevan tänä päivänä jo kovin yleistä. Tsemppihalit!

  • Linda

    Mahtavaa kun kirjoitit ajankohtaisesta aiheesta. Tästä on tärkeää puhua, vaikka voin vain kuvitella kuinka haastavaa/pelottavaa on raottaa näinkin kipeää asiaa julkisesti. Kiitos kuitenkin, että teit sen.

    Toivun itse kahden vuoden uupumuksesta. Toipumisaika on lääkäreiden mukaan myös noin 2 vuotta. Oikeanlainen tuki, ruoka ja liikunta on jo 3 kuukauden aikana tehnyt ihmeitä. En muista koska olen voinut näin hyvin, vaikka toipilas vielä olenkin. Mieleni on kirkas, mutta keho elää jäljessä ja edelleen sydämmen tykytykset ja väsynyt kroppa näkyy arjessa. Odotan kuitenkin innolla tulevaa!

    Käyn säännöllisesti työpaikkani kautta työvalmentajalla (pitäisi enemmänkin kutsua elämän valmentajaksi :) ). Hän on upea ihminen, joka on on auttanut minua perfektionismin kanssa sekä oman tilan rajaamisessa. Olen myös oivaltanut ja sisäistänyt, että arjessa on tärkeää pitää mielessä kestävyys: elämää ei voi viedä eteenpäin nopein spurtein, vaan se on enemmänkin maraton, joka tulisi olla kestävällä kannalla. Niin kliseinen lause kun onkin, niin se pitää paikkaansa. Voin siis hyvillä mielin suositella oman tukihenkilön etsintää. Sellaista lempeää, jonka kanssa voitte oivaltaa uuden suunnan kohti kestävää arkea. Sinulla on varmasti enemmän kuin tarpeeksi hyvät elintavat, joista ei tarvitse stressata. Pohja toipumiselle on siis loistava.

    Toivottavasti loma auttaa, mutta muista, että palautumiselle pitää olla aikaa myös arjessa. Aivan ihanaa kesää ja nautinnollista lomaa. Pidä huoli itsestäsi. :)

  • Isadora

    Voimia palautumiseen! <3 Muista, että lopulta kovin harva asia on tärkeä. Oma terveys ja hyvinvointi menee aina kaiken edelle :)

    Oisitko voinut linkata ton hesarin artikkelin? Yritin ettiä, mutten löytänyt.

    Valoisaa loppukesää!

  • Kirsi

    Kiitos kun kirjoitit.
    Tämä on, ainakin itselle, todella vaikea puheenaihe. Uupumusta on kai niin vaikea ulkopuolisen ymmärtää, sillä näkyvää on monesti vain jäävuoren huippu. Arvostan sitä kun näistä puhutaan, se auttaa olemaan armollinen itselle (ja muille) sekä jotenkin hyväksymään omankin levontarpeen. :)

    Jokainen löytää uupumukseen omat ”lääkkeensä”, itsellä herättävimpiä ovat olleet kysymys ”mihin olen tyytyväinen?” Se on yllättävän monesti paljon vähemmän kuin ns. kokonaisvaltainen täydellisyys, jonka kuvittelee mielessään. Ja toisaalta mieleen on jäänyt eräs vanhemman naisen lohduttava lausahdus: ”kaikki haluavat että onnistut”.