Ajatuksiani ystävyydestä ja ystävystymisestä

24.10.2017 /

Minulla on jo pitkään ollut mielessä, että haluaisin kirjoittaa postauksen ystävyydestä ja myös aikuisiällä ystävystymisestä. Ystävät ovat ehdottomasti yksi elämän parhaista asioista, mitä voi olla. Olen niin kiitollinen omistani ja siitä, että minulla on ystäviä kaikilta elämäni vaiheilta. On niitä, jotka olen tuntenut suunnilleen laitokselta asti ja joiden kanssa olen yhä yhteydessä. On koulukavereita, mallintöiden kautta löydettyjä sydänystäviä ja blogin kautta tulleita uudempia ystäviä. On monenlaisia ystäviä.

MITEN ULKOMAILLA ASUMINEN ON VAIKUTTANUT VANHOIHIN YSTÄVYYSSUHTEISIINI?

Varsinkin näin ulkomailla asuvana huomaan, että joidenkin ystävien kanssa yhteydenpito on vähemmällä. Lähes päivittäin puhun jonkun perheenjäseneni tai ystäväni kanssa puhelimessa + usein viestittelen monen kanssa. Silti, kun ketään ei näe pitkään aikaan livenä ja kaikkien kanssa yhteydenpito on kuulumisten kyselyn varassa,välillä se menee niin, että jatketaan siitä mihin on jääty, kun nähdään. Jos ollaan oltu ystäviä 27 vuotta tai vaikka kymmenen, niin ei se ystävyys kaadu etäisyyteen. Toinen on yhtä tuttu ja tärkeä kuin aina ennenkin. Toivon, että näiden ystävien kanssa on myös sellainen ikuinen luotto, että toiselle voi aina soittaa – oli tilanne mikä vaan. Toki pyrin pitämään jotenkin säännöllisesti aina yhteyttä ihan senkin takia, että haluan tietää aidosti, mitä toiselle kuuluu, mutta jotkut ystävyyssuhteet ovat enemmän niitä missä tehdään asioita, kuin höpötellään puhelimessa tuntitolkulla… :)

Sitten minulla on esimerkiksi yksi sydänystävä, jonka kanssa ei olla koskaan tottunut jakamaan arkea, koska olemme asuneet aina eri paikkakunnilla. Ystävyys on alun alkaenkin rakentunut runsaaseen yhteydenpitoon – viesteihin, kirjeisiin, puheluihin ja skype-puheluihin… Joten se, että asun ulkomailla ei ole vaikuttanut kuulumisten vaihtoon taas tässä suhteessa mitenkään.

MILLAINEN YSTÄVÄ OLEN?

En ole täydellinen ystävä, välillä tunnen suurta syyllisyyttä, kun en voi olla läsnä kuin pienen osan vuodesta. Haluaisin olla, mutta haluan myös asua samassa maassa poikaystäväni kanssa – elämä ei ole aina niin yksinkertaista. Harmittaa, kun ystävien lapset kasvavat ilman, että pääsen näkemään sen vierestä tai auttamaan hoitamisessa. Harmittaa, etten ole päässyt kaikkien baby shower -juhliin, polttareihin tai syntymäpäiville. Harmittaa, jos en voi olla fyysinen olkapää silloin, kun sitä tarvitsisi. On kuitenkin valtava kunnia, että saan ensi kesänä olla kolmatta kertaa kaaso ja, että olen yhden ystäväni lapsen kummi. Nuo ovat minulle todella tärkeitä kunniatehtäviä.

Ja vaikka en aina voi olla läsnä, olen iloinen, kun ystäväni tukeutuvat tai kysyvät apua silti. Lähiaikoina yksi ystävistäni perusti yrityksen ja olin hänen kanssaan sen tiimoilta useammin yhteydessä, suunnittelin logoa hänen kanssaan ja vaihdoimme muutekin ajatuksia paljon. Toiselle olen kuvannut videoita puhelimella, kuinka käsittelen valokuvia ja yrittänyt etänä opettaa kamera-asetuksia ja kuvausjuttuja. Meidän lukioystäväporukka on taas sellainen, että kaikki kannustavat toisia ihan kympillä. Olen kiitollinen siitä naisenergiasta (itseasiassa myös miesenergiasta), jossa kaikki rohkaisevat toisia matkustamaan, kokeilemaan siipiä ulkomailla, opiskelemaan unelma-alaa ja lähtemään vapaaehtoistyöhön. Sitä rohkaistuu itsekin, kun ympärillä olevat antavat mennä. Ja sellainen ystävä itse koen olevani. En anna ystävieni luovuttaa, olen se joka kannustaa ja puskee ystäviäni, se joka sanoo: pystyt siihen. Joskus saatan olla liiankin rehellinen. Mutta ehkä sellaisiakin ystäviä tarvitaan.

YSTÄVYYS MUUTTAA MUOTOAAN, MUTTA TOSIYSTÄVYYS ON IKUISTA

Yksi rikkaus ystävyydessä on mielestäni se, että vaikka elämäntilanteet muuttuvat ja joskus, sitä etäännytään hetkeksi, on tosi ystävyys tietyllä tapaa ikuista. Tosiystävyys pitää tietenkin sisällään sen, että toiselle ollaan lojaaleja – aina. Ala-asteella minulla oli bestis, olimme todella läheisiä, mutta kun yhteinen voimisteluharrastus loppui ja elämä eri yläasteissa muutenkin ajoi meitä erilleen, emme olleet enää niin tekemisissä. Nyt kuluneella viikolla laittelimme facebookissa viestejä. Nykyään esimerkiksi yrittäjyys on taas tuonut meitä lähemmäs toisiamme ja sovimme, että nähdään kun tulen seuraavan kerran Suomeen. :) Ainakaan omalla kohdallani yksikään ystävyys ei ole koskaan päättynyt. En ole koskaan lopettanut olemasta johonkin yhteydessä riidan takia, vaan välillä sitä vaan elämä, sen kiireet ja haasteet, etäännyttävät kunnes taas mahdollisesti, joskus ollaan lähemmin yhteydessä. Voisin kuvitella, että esimerkiksi samaan aikaan koettu äitiys lähentää monia… Se, että ollaanko samanlaisissa elämäntilanteissa vai täysin vastakkaisissa, vaikuttaa yksinkertaisesti käytännössä siihen, paljonko on mahdollista nähdä.

Mitä riitoihin tai erimielisyyksiin tulee, en tiedä olenko varsinaisesti koskaan riidellyt yhdenkään ystäväni kanssa, mutta on ollut muutamia tilanteita, joissa eri ystävieni kanssa välit olisivat saattaneet tulehtua. Puhuminen kuitenkin auttaa aina ja itse puhunkin aina asiat halki. Ystävyys on niin arvokas asia, että siitä ei kannata päästää helposti irti. Toki ei ketään väkisin elämässä kannata pitää, jos tuntuu ettei ystävyys anna mitään pitkään aikaan. Mutta lähtökohtaisesti niiden lähimpien kanssa kannattaa aina puhua vaikeistakin asioista ja jos tulee erimielisyys jostain, usein kyse voi olla myös väärinymmärryksestä ja siitä, että olemme erilaisia ihmisiä. Kun toisen kanssa puhuu avoimesti, niin ymmärtää ehkä paremmin. Anteeksi antaminen on aina tärkeää. Vaikka ystävyys joissain tapauksissa saattaa päättyä, älä kanna kaunaa vaan anna aina anteeksi toiselle – ihan itsesi takia. Kaikki me teemme elämässä virheitä.

YKSINÄISYYS

Kerroin alkuviikon postauksessa, kuinka elämäni on parin vuoden ajan ollut pitkälti yksinäistä työskentelyä. Toisaalta viihdyn vallan mainiosti yksinkin, sillä minussa on selkeästi introvertti puoleni. Ja onhan minulla poikaystäväni, jonka kanssa olen paljon… Suurimman osan päivistäni olen siis hänen kanssaan (myös työskennellessä). En tunne oloani raadollisella tavalla yksinäiseksi juuri koskaan, vaikka minulla voi mennä helposti kuukausi, että livenä en käy muiden kanssa ainuttakaan sen pidempää keskustelua.

Mutta kaipaan toki ystäviäni ja perhettä Suomestai välillä niin paljon, että sattuu. Kaipaan sitä, että olisi lenkki- ja lounasseuraa. Olisi joskus juhlia muiden kanssa, sitä että voisi pitää tyttöjeniltoja ja, että joku ehdottaisi jotain tekemistä. Ennen kaikkea sitä, että silloin kun on huono päivä, tulee joku ystävä, jonka kanssa voi parantaa maailma, itkeä yhdessä ja jonka jälkeen taas kaikki näyttää paljon valoisammalta. Tämä erossa oleminen on saanut kuitenkin aikaan sen, että arvostan jokaista hetkeä perheeni ja ystävieni kanssa superpaljon. Ne ovat itsessään juhlaa.

(UUDESSA MAASSA) YSTÄVYSTYMINEN

Kontrasti ulkomailla elämisessä on valtava verrattuna elämääni Suomessa. Mutta ehkä se on yksi syy, miksi en ole ystävystynyt ulkomailla ihmisiin. Minulla on jo niin paljon rakkaita ystäviä, läheinen (ja iso) perhe ja paljon hyviä kavereita ja tuttuja Suomessa. Sosiaalinen elämäni Suomessa on runsasta ja rikasta, lisäksi Suomessa käyn aina uusien ihmisten kanssa kahvilla tai lenkillä, koska ihan tämän työnkin puolesta uusiin ihmisiin tutustuu Suomessa tosi helposti. Olen niin kiitollinen tiedosta, että jossain minulla on nämä tärkeät ihmiset.

Mutta edellä mainitut eivät poista tosiaan sitä faktaa, että olen asunut nyt reilu kolme vuotta ulkomailla, maissa, joissa minulla ei ole yhtään ystävää. (Paitsi se paras, eli poikaystäväni. Ei sovi unohtaa. ;)) Uudessa maassa ystävystyminen vaatii kovasti omaa aktiivisuutta. Malliaikoina silti löysin lähes aina kavereita, mutta mallikämppisten ja muiden mallien kanssa oli helppo tutustua ja tehdä yhdessä asioita. Kaikki olivat maassa samassa tilanteessa. Opiskelijoilla tämä on myös yleensä näin. Bloggaajana, jonka lukijakunta ja asiakkaat ovat Suomessa, tilanne on toinen. Toki juttelen täälläkin aina ihmisille kuntosalilla, kahvilassa tai kampaajalla, mutta small talk ei ole sama kuin yhdessä ajan viettäminen. Ystävystyminen näissä paikoissa on tuntunut minulle todella haastavalta. Yhteistä kieltäkään ei läheskään aina ole. Kerran Englannissa päätin mennä valokuvauskerhoon, jos siellä tapaisin saman henkisiä ihmisiä. Mutta ovella jänistin ja käännyin pois, kun paikalla oli vain vanhempia herrasmiehiä.

Toisaalta Italiassa vietämme usein aikaa poikaystäväni sukulaisten kanssa, jolloin siellä meillä on kyllä sosiaalista elämää ja Englannissa meillä kävi tasaiseen tahtiin vieraita Suomesta… Mutta myönnän: olen ollut ujo ja laiska ystävystyjä. Usein ajattelen, että ei me täällä kuitenkaan enää kauaa olla – niin kuin nytkin. Kun tietää, että lähtö tai matka on viikon tai kuukauden sisään, sitä ajattelee helposti, että panostan nyt vain töihin, niin voin sitten ottaa rennommin, kun olen perheeni tai ystävieni luona. Ja niin kyllä teenkin. Kun olen Suomessa, teen usein lyhyempiä päiviä tietokoneella ja ymppään tapaamisia, kuvauksia, tapahtumia ja ystävien näkemistä mahdollisimman paljon.

Vaikka en ole ystävystynyt muihin samassa maassa asuviin, niin olen silti saanut uusia ystäviä, läheisiä ja kavereita viime vuosien aikana. New Yorkissa, Balilla… ja ennen kaikkea olen ystävystynyt uusien suomalaisten kanssa. ;) Mikähän siinä on, että itse ystävystyn sata kertaa helpommin suomalaisten kanssa?!  On myös paljon helpompi ystävystyä, kun on jotenkin samalla alalla ja voi ehdottaa jotain yhteistä työprojektia tai kuvausta – tai vaihtoehtoisesti, jos joku läheinen esittelee toiselle… Olen luonteeltani avoin ja välitön, joten tavallaan ystävystyn nopeasti. Voin keskustella ensimmäisellä tapaamisella hyvin syvällisiä, mutta yhteydenpitäjänä en ole paras. Saatan miettiä samaa ystävääni viikon jokaisena päivänä, ilman että tämä saa edes tietää asiaa, koska en ole häneen yhteydessä. Joskus mietin, kummasta se johtuu enemmän: siitä, että erakkona kaipaan omaa aikaa ja aika on rajallista. Vai siitä, että olen kaiken päivää puhelimella tai tietokoneella ja vapaa-ajalla minusta on raskasta pitää näillä keinoilla pelkästään yhteyttä.

Yksi ihan mahtava juttu on kuitenkin ollut, kun keksin pyytää bloggareita meille. Mona, Elisa (kuvissa) ja Eevsku tulivat kaikki hetken varoitus ajalla meille Italiaan. En tuntenut heitä ketään etukäteen ollenkaan, mutta harvemmin sitä aikuisiällä muuten viettää kahdestaan monta päivää vuorokauden ympäri. Siinä ehtii kyllä tutustua hyvin! Myös esimerkiksi Alexan kanssa ollaan viime vuosina lähennytty ja en malta odottaa, että ensi kesänä pääsen hänen ja hänen miehensä häihin Italiaan! ♥ Rohekus, aktiivisuus ja avoimuus. Kun antaa itsestään, myös saa. Siinä ehkä tekijät, millä saa niitä uusia ystäviä. :)

Huh tulipa avautumista ystävyydestä. :D Pystyttekö samaistumaan mihinkään vai ajatteletteko ihan erilailla?

Leave a comment

3 kommenttia

  • Ihana teksti! <3 Yritin jo aiemmin puhelimella kirjoittaa kommenttia, mutta se taisi hävitä bittiavaruuteen. Mutta samaistun todella hyvin moneen ajatukseen. Elämäntilanteet ja monet muut seikat voivat etäännyttää hetkeksi, mutta aidot ystävyydet kyllä säilyy, vaikka niissä olisi pidempiäkin "pausseja".

  • Sanna

    Ihania ajatuksia! Tunnistan monia näistä ajatuksista myös itselläni :) Ystävyys on parasta <3

  • Laura

    Nyt kolahti ja kovaa! Muutin itse koulun perässä nykkiin kolme vuotta sitten, ja aivan samat ajatukset on pyörinyt päässä aina välillä. En koskaan pitänyt suomeen jäämistä vaihtoehtona, aina oli unelmana asua ulkomailla. Ensin muutin lukion jälkeen Meksikoon, jossa oli yllättävän helppo tutustua vaihtareihin ja paikallisiin, ystäviä tuli nopeasti ja vaivattomasti. Luulin, että New Yorkin kaltaisessa kaupungissa olisi vähintään yhtä helppoa. Silti kolmessa vuodessa en ole löytänyt samanlaisia luottoystäviä, kuin ne jotka jätin Suomeen. Välillä turhauttaa, kun mietin miten täydellistä elämä täällä voisi olla. Olihan se iso unelma toteuttaa, tulla tänne Suomesta opiskelemaan ja asumaan, elämään sinkkuelämää-kohtauksia. Tuntuu kiittämättömältä välillä, kun en osaa olla täysin onnellinen tämänlaisessa unelmakaupungissa. Katson haikeana snäppejä Suomen synttäribileistä ja tyttöjen illoista, harmitellen miten en osannut arvostaa sitä, että asui niin monen rakkaan ihmisen ympäröimänä.
    Olen tietenkin yrittänyt ystävystyä koululaisten kanssa, mutta opiskelijat ovat yleisesti ottaen nuorempia ja tietyllä tapaa vähemmän kypsiä. Muutenkin Amerikkalaiset ovat mielestäni juuri sitä small talk-kansaa, joiden kanssa on hankalaa päästä pintaa syvemmmälle.
    Muuten, hassuinta minusta on miten helppoa deittailu ja miesten tapaaminen on ulkomailla on Suomeen verrattuna!
    Tulipas puhetulva.. Pointti on että samanlaisia fiiliksiä täälläkin. Laita Vilma viestiä jos päädyt tänne pidemmäksi aikaa, muistelen että olet maininnut sen yhdeksi vaihtoehdoksi :) Ja vielä anteeksi kankea suomenkieleni :D ❤️