Minä, kateellisuus ja muiden menestys

02.08.2015 / ,
_MG_3240

Aloin kirjoittamaan vastauksia Q&A –postausta varten, mutta erityisesti kateellisuuteen liittyvä kysymys sai vastaukseni venymään niin, että päätinkin tehdä kokonaisen postauksen aiheesta.

Kateellisuus on varmasti melko inhimillinen tunne ja lähes jokainen tuntee sitä ainakin jossain elämän vaiheessa jonkun verran. Kateus voi olla kuitenkin vaikea tunnistaa, niin itsessään kuin muissa. Mielestäni tuntemusta merkittävämpää on se, miten tunteen kanavoi ja mitä sille tekee. Kadehtiminen saa jollain tapaa alkunsa omasta riittämättömyyden tunteesta ja huonommuuden tunteesta. Faktahan on, että aina löytyy ihmisiä, joilla on joku asia paremmin kuin itsellä, joten aina löytyy niin sanotusti kadehtimisen aiheita -jos niin haluaa.

Kateelliselle ihmiselle huonot/ikävät asiat toisessa voivat tuottaa jopa tyydytystä ja kateus ilmenee usein pahan puhumisena, juoruiluna, ylpeilynä. Itseään saatetaan pönkittää muiden kustannuksella. Kateus siis aiheuttaa taatusti pahaa mieltä kummassakin osapuolessa, joten varmasti jokainen haluaisi päästä siitä eroon. Jotkut tutkimukset kuitenkin osoittavat, että suurin osa ihmisistä sanoo saaneensa osakseen kateutta, mutta harva tunnustaa syyllistyvänsä kateuteen itse. Kaikki eivät tunnista siis tuntevansa kateutta vaan luulevat kyseen olevan jostain muusta. Kateus on lisäksi yksi tuhoavimmista ja häpeällisimmistä tunteista, joten ei ihme, ettei sitä myöskään myönnetä helposti.

_MG_1519

Kateutta voi tuntea paitsi menestyksestä myös lahjakkuudesta, ulkonäöstä, ihmissuhteista ja esimerkiksi siitä, että toinen uskaltaa tehdä elämässä jotain rohkeaa. Varsinkin nykypäivänä sosiaalinen media on yksi kateellisuuden kenttä, koska siellä usein esitellään vain parhaat ja kivoimmat asiat. Työpaikat ovat myös ilmeisen yleisiä kateellisuuden paikkoja, koska työkaverit viettävät usein samankaltaista elämää/lähtökohdat ovat toisiaan lähellä ja vertailu siten helpompaa.

Kateuden tunteen voi myös kääntää positiiviseksi ihailuksi ja kilpailuhengeksi, joka on liikkeelle paneva voima ja apu kehitykseen ”jos tuokin, miksen minäkin”.  Se pitäisi kuitenkin mielestäni tiedostaa ja ymmärtää, että muiden menestys ei ole itseltä pois ja esimerkiksi toisen ihmisen herättämä kiukku/ärtymys ei välttämättä johdu siitä että kyseisessä ihmisessä olisi jotain ”vikaa”, vaan siitä että alitajuisesti kadehtii, jotain mitä tällä toisella on.

Menestyvien ihmisten seurassa kannattaa esimerkiksi ottaa opikseen ja ottaa vaikutteita, mitä he ovat tehneet, miten he käyttäytyvät sosiaalisesti ja niin edelleen, että he ovat päässeet siihen asemaan. On myös harhaluulo, että menestyminen on vain onnen ja olosuhteiden summa. Jos on, se ei usein kestä kauaa. Menestyminen vaatii uhrauksia, kovaa työtä ja rohkeita päätöksiä. Ei voi tietää mitä kaikkea muuta toinen on joutunut käymään läpi päästäkseen siihen missä nyt on. Muutenkin ihmiset yleensä näkevät ja tietävät toisissa vain ne tietyt asiat.. moni kakku päältä kaunis niin sanotusti.

Vertaaminen muihin on muutenkin turhaa, koska kaikki ovat eri asioissa hyviä ja menestyminen on suhteellista. Kaikkea ei voi saada. Paras keino kateellisuutta vastaan, onkin varmasti keskittyä siihen, mitä itsellä on. Harjoittaa kiitollisuutta ja keskittyä omaan elämään, ei muiden. Voi olla helpommin sanottu kuin tehty, mutta kiitollisuuspäiväkirjan olen itse kokenut tehokkaaksi. Kirjoita joka päivä ainakin viisi hyvää asiaa päivästä ylös, mistä voit olla kiitollinen.

_MG_1512

Mutta itse lukijan kysymys, mistä koko postaus lähti, kuului näin:

Millä osa-alueilla koet eniten haluavasi kehittyä ja mitä mieltä olet ihmisistä, jotka ovat kateellisia toisten menestyksestä? Syyllistytkö itse koskaan siihen? :)

Ensinnäkin vastaus siihen, että missä koen haluavani eniten kehittyä: haluaisin kehittyä tunteiden hallinnassa. Tunnen hyvin voimakkaasti ääripäisiä tunteita ja joskus olisi kiva, kun pystyisi olla rationaalisempi ja ainakin hillitä sitä, miten ailahtelevat tunteeni näytän. Haluaisin kehittyä myös hallitsemaan paremmin stressiä silloin kun on kiire ja olen väsynyt.

Mutta mitä mieltä olen ihmisistä, jotka ovat kateellisia muiden menestykselle?! Lähinnä toivon, että nämä ihmiset löytävät sellaisen itsetunnon ja tekevät elämässään sellaisia valintoja, että osaavat toivoa kaikille hyvää. Että aika ja huomio kääntyy arvostelusta siihen, miten voisi olla onnellisempi omassa elämässä. Itselläni ei tule mieleen mitään tilannetta viime vuosilta, jossa olisin kokenut jonkun kadehtivan minua, joten vastaus on yleisesti.

Voin kuitenkin kuvitella, että esimerkiksi kateelliset ystävät ovat varmasti aika ikävää seuraa, koska on raskasta jos ystävät eivät esimerkiksi osaa iloita aidosti toisen puolesta. Itse arvostan ystävyydessä paljon juurikin sitä, että ilot ja surut jaetaan molemmin puolin ja toiselle toivotaan aina parasta. Jos toinen on katteellinen ihminen, ei sellaiselle halua jakaa hyviä asioita/tapahtumia. Onko sen edes todellista ystävyyttä silloin, jos joutuu miettiä mitä voi kertoa ja kuinka toinen reagoi siihen? Kannattaisi ehkä myös miettiä, että pikemminkin ympärillä olevien menestys voi auttaa myös sinua omissa päämäärissäsi ja juurikin niin sanotusti kasvattaa kunnianhimoasi ja sitkeyttäsi. Usein myös kun toivoo muille hyvää, kannustaa ja iloitsee saavutuksista muiden mukana, huomaakin että itse voi myös paremmin ja hyviä asioita alkaa tapahtua.

_MG_3235v

Entä syyllistynkö itse kateuteen?  Vaikka muutenkaan harva myöntää kateellisuutta, niin silti väitän, etten koe koskaan kadehtivani ainakaan muiden menestystä ja hyvin vähän kyllä mitään muutakaan. Nuorena kouluikäisenä muistan kyllä tunteneeni kateutta joskus, mutta olen päässyt mielestäni kateellisuudesta kokonaan eroon. Osaan toivoa onnistumisia ja menestymisiä aidosti muille varmasti myös siksi, että olen tyytyväinen omiin valintoihini ja ajattelen asiat aina myös sen toisen ihmisen kannalta. Olen oikeastaan todella ylpeä ja iloinen, kun joku menestyy oli se sitten tuttu tai tuntematon, varsinkin jos tiedän, että tämä henkilö on tehnyt sen eteen kovasti töitä.

Mutta… Tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen tunnistin kyllä ehkä uuden kateellisuuden ilmenemismuodon, jonka en ajatellut olevan kateutta. Olen kirjoittanut blogissa, että minulle teki hyvää mennä yliopistoon sen jälkeen kun olin tehnyt vain mallihommia ulkomailla ja muutenkin olen sanonut, että liian ulkonäkökeskeinen ja pinnallinen maailma saa oloni huonommaksi kuin, se että keskityn muihin asioihin.

Mallimaailmassa (ja vähän myös tässä some-työssä) on toinen toistaan kauniimpien ihmisten ympäröimämäinä ja huonoina päivinä tunnen epävarmuutta itsestäni ja silloin sorrun vertailemaan itseäni muihin. Aina löytyy tyylikkäämpiä, kauniimpia ja timmimpiä tyttöjä ja varsinkin kun alalla on myös niin paljon kirurgisesti paranneltuja, että alemmuutta/riittämättömyyttä alkaa tuntea suht helposti, jos yhtään alkaa vertailemaan. Moni voi ajatella, että olethan itsekin malli, mutta muut on helppo nähdä upeina ja itsestä on helppo löytää vikoja. Olen siis itsevarmempi kun keskityn asioihin, joihin omalla ulkonäöllä ei ole väliä, joten ehkä tämäkin on sitten jonkinlaista kateellisuutta, kun en pysty olemaan aina välittämättä muista?! Minulla on kyllä taipumuksena silloin suunnatta kritiikki itseeni ei muihin (ei yhtään sen parempi), mutta summa summarum, ainakin vertailu on huono asia ja jos en tunne kateutta niin epävarmuutta välillä ainakin… :)

_MG_1518c

Yksi kiinnostava näkökulma aiheeseen on vielä se aiheuttaako itse menestys todella kateutta? Ajattelun ammattilainen –blogissa pohditaan sitä, että onko kateuden syy menestyksessä vai siitä mahdollisesti seuraavassa ylimielisyydessä. Kirjoitus antaa esimerkkejä, kuinka tiettyjä supermenestyjiä ihmisiä ei kadehdita ja vaikka kuinka googlettaisi näistä menestyjistä löytyy lähinnä vain positiivista palautetta. Heitä näyttäisi yhdistävän syvä nöyryys ja kunnioitus kaikkia ihmisiä kohtaan. Nämä kaikkien pitämät menestyjät eivät pidä itseään yhtään muita parempana.

En tiedä, kateellisuutta teemana voisi pohtia vaikka kuinka, mutta varmasti ainakin kiitollisuuden harjoittaminen, nöyryys sekä kateellisuuden tunteen tunnistaminen auttavat tässä aiheessa. Olisi kiva keskustella aiheesta ja kuulla teidän lukijoidenkin mielipiteitä. :)

(Postauksen kuvat ovat arkistoon jääneitä kuvia Gardalta/kesältä.)

vp

Leave a comment

11 kommenttia

  • Hanna

    Vitsit miten hyvä kirjoitus, taas kerran! Oon aivan samoilla linjoilla sun kanssa tähän aiheeseen liittyen ja varsinkin toi ”muiden menestys ei ole itseltä pois” on sellanen mikä pitäis kaikkien vaan muistaa. Itse voin onnekseni sanoa, että myös mulle kateus on todella vieras asia, sillä oon huomannut aina kuinka toisten, niin tuttujen kuin tuntemattomienkin, menestys saa mut aidosti olemaan iloinen heidän puolestaan sekä tuntemaan että haluaa itsekin tavoitella samaa.
    Hienoa, että jaksat todella panostaa näihin teksteihin ja sun postauksista huomaa että oot miettinyt aihetta syvällisemmin -se tekee näistä postauksista tosi mielenkiintoisia :)

  • Hyvä kirjoitus! Samoja ajatuksia minullakin, vaikkakaan en ole päässyt täysin yli kateudesta. Se on kyllä inhottava tunne. Tunnistan ja myönnän sen itsessäni, ja huomaankin siis toisinaan kadehtivani toisia – ja AINA on kyse siitä, että tunnen itseni riittämättömäksi tai joku toinen on saavuttanut jotain, mihin en ole itse vielä uskaltanut. Mutta viimeisen parin vuoden aikana olen tosiaan alkanut myöntämään häpeän tunteen itselleni ja yritänkin aina tehdä asialle jotain. Ja kun sitä työstää, on ihanaa huomata pääsevänsä siitä pikku hiljaa yli. Kadehdin nykyään paljon vähemmän kuin joskus nuorempana. Kun tuntee olevansa aidosti onnellinen toisten puolesta, se on paras fiilis koko maailmassa. :)

    Liittyvätköhän kateus ja kadehtiminen empatian kykyyn? Ainakin osittain uskoisin näin. Ja kuulinkin terveysalan ammattilaiselta, että empatian kyky kehittyy kunnolla vasta parikymppisenä.
    Ainakin itselläni on alkanut kateuskäyrä laskemaan juuri kahdenkympin jälkeen. Ehkä näillä on joku yhteys.

    Yksi uusi kiinnostava näkökulma tuli esille tuossa viimeisessä kirjottamassasi kappaleessa (sekin on muuten ylitsepääsemättömän hieno tunne, kun kuulee tai lukee jotain mikä saa ajattelemaan asiaa uudesta näkökulmasta)! Enpä ole koskaan ajatellutkaan, että tosiaan ne nöyrät ja kiitolliset menestyjät eivät saa yhtä paljon kateutta osakseen.
    Ehkä kateudesta on siis kyse silloin, kun oikeasti tuntee olevansa alempana kuin joku muu. Ja sitähän ylimieliset menestyjät tekevät – työntävät muita alemmas tunteakseen itsensä vieläkin paremmiksi. Ja eiköhän ylimielisyyteenkin liity kateus? Nämä ylimieliset menestyjät ovat ehkä ennen menestymistään tunteneet kateutta ja riittämättömyyden tunnetta, ja kun he menestyvät heidän on pakko näyttää liioitellusti muille mitä heillä nyt on.

    Tulipa pitkä kommentti, mutta psykologia herättää aina ajatuksia!

    • Vilma Peltonen

      Hmm.. kiitos tästä kommentista Lina-Maria! Kiinnostavaa pohdintaa. :) Mäkin mietin tätä kirjoittaessa vaikuttaakohan empaattisuus osittain siihen kuinka tuntee kateellisuutta, mutta itselle tuli se fiilis että ehkä se vaikuttaa enemmän siihen miten sen kanavoi ja puhuuko esim. negatiivisesti toisesta.

  • Aliisa

    Mä oon sitä mieltä, että kateudesta puhutaan liikaa juurikin vaan negatiivisena tunteena. Mistä säkin tuossa mainitsit, kateus voi olla myös positiivista ihailua. Mä uskon, että kateus kuuluu ihmisen perus-luonteeseen, mutta se miten kukin kokee, käsittelee ja ilmentää kateutta on täysin yksilöllistä. Itse myönnän olevani toisinaan kateellinen, mutta en niinkään tuolla ”perinteisellä” tavalla (tai niin haluan ainakin ajatella). Jos esimerkiksi kuulen, että joku on tehnyt jotain siistiä/kadehdittavaa, alan enemmänkin miettiä että haluasimpa itsekin tehdä niin, mutta en silti ajattele että toisen onnistuminen ja hienot kokemukset olisi itseltä pois tai kokisin itseni jotenkin riittämättömäksi tai huonommaksi. Mielestäni silloinkin on kyse kateudesta, mutta se on enemmän hyödyllistä kuin haitallista kateutta.

    Oonkin ajatellut, että kateus on niin negatiivis-sävytteinen tunne, että kun ihminen huomaa olevansa kateellinen jollekin, siitä seuraa häpeää ja halua peitellä tunnetta ja ehkä myös tässä kateuden kohteen alasarvottamista: ”Enhän mä nyt tuollaista kadehdi. Ei tuo nyt noin siisti juttu ole. Itse en ainakaan edes haluaisi tuota.ym” joka lisää vaan negatiivisuutta. Jos useampi tajuais kateuden positiiviset puolet ja mahdollisuudet, ei sitä tarvisi hävetä ja peitellä vaan valjastaa voimaksi.

    Yltiöpäinen kateudessa märehtiminen on kyllä taas niin turhaa ettei mitään rajaa. Vähän sama kuin ikuisessa jossittelussa: aina tulee uusi kohde mitä kadehtia.

    Tämmöisiä ajatuksia mulla heräsi, kiitos Vilma mielenkiintoisesta aiheesta! :)

    • Vilma Peltonen

      Kiitos Aliisa kun kommentoit, tosi hyviä pointteja ja oon kyllä myös samaa mieltä. :)

  • Oon ennenkin kommentoinut ja kertonut että tällaiset syvällisemmät pohdinnat on blogisi parasta antia! Kirjoitat niin kunnioittavasti mutta siltikin rehellisesti. :) Ja kyllähän se niin on että kateellisuuden merkki on jossain määrin itsetunnon mittari…

    http://www.tyhjaajatus.blogspot.fi

  • Kiitos Vilma, niin hyvä kirjoitus! Linkkasin omalla tontilla. Ihanaa elokuun alkua ❥

  • sk

    En oikein tiedä, olenko itse ymmärtänyt käsitteen ”kateus” jotenkin väärin. Mielestäni kateutta on ainakin kahta erilaista, niinkuin sinäkin mainitsit, positiivista ja negatiivista.

    Minä koen kateutta päivittäin, joskus useitakin kertoja päivässä, mutta mielestäni se on hyvä tunne. Jos joku toinen on saavuttanut jotain (merkittävää tai vähemmän merkittävää), iloitsen hänen puolestaan ja imen positiivista energiaa. Jos koen että joku (hyvin moni) on kauniimpi tai tyylikkäämpi kuin minä, ihailen hänen ulkonäköään ja kenties nappailen tyylivinkkejä, kuten esimerkiksi bloggaajilta.

    Ei oikein tule mieleen tilanteita, joissa olisin ollut jotenkin negatiivisesti kateellinen jollekin. Sellainen tilanne voisi olla vaikkapa koulussa/töissä, jos olisimme tehneet saman työn yhtä hyvin, mutta toinen saisi siitä enemmän kiitosta.

    Mielestäni positiiviset kateuden tunteet voivat nimenomaan puskea meitä eteenpäin ja motivoida meitä tekemään asioita paremmin. Ne myös tuottavat hyvää mieltä. Elämä olisi aika tylsää, jos ei voisi iloita muiden ihmisten onnesta ja saavutuksista, vaan pitäisi tyytyä vain omiin tekemisiin :)

  • Suvi

    Kiva postaus! :) Teini-ikäisenä koin kateutta useinkin, johtuen varmaan silloisesta ikään kuuluvasta epävarmuudesta. Nyt kun olen sinut itseni kanssa, niin esimerkiksi ulkonäön kadehtiminen on jäänyt täysin, ja muiden menestyksestäkin iloitsen, etenkin jos näen, että menestys on tullut työn kautta.

    Nykyään olen kateellinen lähinnä ”onnenpotkuista” ja sellaisesta menestyksestä, johon oma työ ei ole vaikuttanut. Yksi tuttavani nappasi aiemmin tänä vuonna mahtavan työpaikan, vaikkei hänellä ollut kokemusta tai virallista pätevyyttäkään hommaan. Paikka ei kuitenkaan ollut edes julkisesti haussa, sillä kyseisellä henkilöllä oli sukulainen töissä samassa paikassa, ja tuttava kertoi sukulaisen ”pedanneen” paikan hänelle. Tällöin tunsin kyllä kateutta, mutta tuttavani on kyllä varmasti suoriutunut hommistaan hyvin, ja jos jatkoa seuraa työn suhteen, niin se on sitten jo hänen omaa ansiotaan, eikä aiheuta enää kateutta. Mutta niinhän itsekin totesit, että pelkkien onnenpotkujen varassa pystyvät harvat sinnittelemään :)

  • Tarina

    Itse olin teininä usein kateellinen tietyntyyppisille ihmisille, mutta sitten ymmärsin kuinka itse voin vaikuttaa siihen millaista elämäni on. Pitkään aikaan en siis kadehtinut muita, kunnes sain 26-vuotiaana keskenmenon. Yhtäkkiä huomasinkin kadehtivani niitä, joiden raskaus eteni ja päättyi hyvin. Olen yrittänyt kehittyä taas tässä asiassa ja päästä kateudesta eroon, mutta se on vaikeaa, kun en voi itse vaikuttaa tilanteeseen eikä uutta raskautta ole kuulunut pitkän yrityksen myötä. Ymmärrän että toisten onnistuneet raskaudet eivät liity minun epäonnistuneeseen, mutta silti sitä huomaa ajattelevansa ”miksi juuri minun raskauteni päättyi ja muilla tuntuu kaikki sujuvan helposti?”